Heikki A. Reenpää lahjoitti Kansalliskirjastoon 10 000 kirjaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Tommi Tuomi/Otavamedia
Kustantajalegenda Heikki A. Reenpää muistaa pula-ajan surkeat painotuotteet. Mutta kaameita tuotteita tehdään nykyäänkin, sillä kustantajilta puuttuu yritystä, Reenpää sanoo.

Aamuyöllä helmikuussa 1944 ilmatorjuntaupseeri Reenpää nousee palokunnantalon torniin Helsingin Korkeavuorenkadulla. Hänen on määrä antaa raportti.

Paloaseman torni on 42 metriä korkea. Kauniina päivänä sieltä voi nähdä koko kaupungin, ainakin keskustan ja sen lähialueet Katajanokalta Reenpään kotiin Hietalahteen, sataman, meren Kaivopuiston takana, kirkot ja muut maamerkit.

Nyt helmikuisen yön pimeydessä näkyy tykkien suuliekkejä, valonheittäjien kiiloja, räjähdyksiä ja tulipaloja. Kivenheiton päässä tornin itäpuolella palaa vanha Kaartin kasarmi; rakennusten puiset osat loimuavat, lieskat lyövät kivimuurien aukoista.

Torjuntaupseeri, 21-vuotias kustantajasuvun vesa Heikki A. Reenpää on syntynyt ja kasvanut tässä kaupungissa, johon kylvetään tuhoa taivaalta. Vielä edellisenä syksynä hän on käynyt yliopistossa kuuntelemassa luentoja Aleksis Kivestä.

Sotavuosina hän syventyy Helsingin ilmatorjunnan ohella maailmankirjallisuuteen: manttelin taskusta saattaa löytyä Goethen tai Schillerin kootut teokset. Nuorimies sivistää itseään tulevaisuutta varten tykkien säestyksellä.

Helsingin suurpommituksissa yliopiston päärakennuskin tuhoutuu. Tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta pommitusten aiheuttamat vahingot jäävät kuitenkin varsin vähäisiksi. Jatkosota päättyy syksyllä, ja jälleenrakennus on heti hyvässä vauhdissa.

Mutta kaikesta on tietysti pulaa, myös kirjoista.

Kirjat museoon

Otavassa elämäntyönsä tehnyt Heikki A. Reenpää täyttää sunnuntaina 95 vuotta.

Heikki A. Reenpää puistelee päätään muistellessaan, millaisia esineitä sodan jälkeisinä vuosina julkaistut kirjat olivat.

”Surkealle paperille painettiin, se oli oikein riistoa. Minä häpesin niitä kirjoja. Paksua, keltaista paperia, melkein pahvia! Mutta kansa tarvitsi kirjoja, ja silloin hyökkäsi markkinoille suuri määrä roskakustantajia. Se, joka sai paperia, pystyi tekemään kirjoja ja myymään ne heti paikalla. Oli pakko itse tehdä samoin, etteivät ne olisi päässeet niskan päälle.”

Olohuoneen ikkunan takana on Helsingin kevät 2017 – hidas ja hyytävä. Reenpää on juuri siirtänyt tavaroitaan pois Kirkkonummen huvilalta, josta hän on joutunut luopumaan.

Vaimo Lotte on hoivakodissa, joten Reenpää asuu yksin asuntoaan Kaivopuiston reunalla, suurlähetystöjen lippujen täplittämällä alueella. Ensi sunnuntaina hän täyttää 95 vuotta.

Ennen haastattelua Reenpää on käynyt kaupungilla itse omalla autollaan. Moniin ikäisiinsä verrattuna hän on ällistyttävän hyväkuntoinen. Kerran hän joutuu haeskelemaan muististaan nimeä eräälle tehtailijalle, jonka luona F. E. Sillanpää asui nuorena. Lopulta sekin tulee mieleen: Liljeroos.

”Siihen meni minuutti. Tilanne on vakava”, Reenpää sanoo ilkikurisesti.

Muistettavia nimiä kertyisi melkoinen tukku, mikäli Heikki A. Reenpään elämä käytäisiin läpi rivi riviltä. Otavassa eri tehtävissä ja lopulta toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana toiminut Reenpää oli keskeinen vaikuttajahahmo kustannusmaailmassa etenkin 1950–70-luvuilla.

Vanhoilla päivillään Reenpää on kunnostautunut muun muassa lahjoittamalla kirjojaan. Kirkkonummelta on lähtenyt 2 500 teoksen kokoelma metsästyskirjoja alan museoon Riihimäelle, ja Kansalliskirjasto on saamassa 10 000 teoksen täydennyksen Reenpään vuonna 2004 tekemään lahjoitukseen.

Melkein kuin kustantaja-emeritus olisi saanut kirjoista tarpeekseen. Mutta kun aletaan puhua Reenpään nuoruusvuosista, hän kysyy jo kotvan kuluttua:

”Eikö pitäisi puhua kirjoista?”

Tavallinen ihminen

Heikki A. Reenpää on Otavan johtaja kolmannessa ja kirjankustantaja viidennessä polvessa. Hänen isoisänsä Alvar Renqvist oli Otavan ensimmäinen voimahahmo, mutta aiemmin kirjoja kustansi jo Alvarin isoisä Henrik Renqvist.

Henrik oli syntyisin ilomantsilainen Heikki Kukkonen. Hän opiskeli ruotsin kielen, luki papiksi ja otti ruotsalaisen nimen, mikä oli 1800-luvun alussa itäsuomalaiselle maatalon pojalle oppineisuuden edellytys.

Sata vuotta myöhemmin Henrikin jälkeläiset, Heikki A. Reenpään isä ja veljet, suomalaistivat suvun nimen Reenpääksi. Niin paljon oli maa muuttunut vuosisadassa. Yhtä lailla ei ole enää sitä 1920-luvun Suomea, jossa Heikki A. teki maatalon töitä äidinäitinsä tilalla Lohjalla ja laski Helsingissä mäkeä nykyisen ravintola Kosmoksen ohi.

Pienenä maalla viettämiään vuosia Reenpää pitää erittäin tärkeinä – niiden ansiosta hänestä ei tullut pelkkä herra Helsingistä.

”Se oli minun onneni, minusta tuli oikein tavallinen ihminen! Kun jouduin suoraan koulusta sotaan, niin jollei minulla olisi ollut hyvä kunto ja jollen olisi ollut kätevä niin kuin maalaispojat, minulle olisi käynyt huonosti monta kertaa.”

Sodan jälkeen oli henkisen kunnostautumisen paikka. Kun pula-aika väistyi, karmeiden keltalehtisten tekeleiden sijasta alettiin julkaista taiten tehtyjä kirjoja.

”Olin jo saanut hyvän otteen Otavasta, ja silloin minä ajoin sisään nämä Eino Leinon Seuran nuoret kirjailijat.”

Ne nuoret kirjailijat ovat nyt kestäviä suomalaisia klassikoita: piiriin kuuluivat muun muassa pariskunta Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio, Tuomas Anhava, Antti Hyry, Antti Tuuri, Veijo Meri, Paavo Rintala ja Hannu Salama.

Rintala ja Salama järjestivät ylimääräistä sydämentykytystä koko kustannustalolle.

Ei yhtään Anhavaa

Lyypekissä 1600-luvulla painettu, hopeiset kannet saanut saksankielinen rukouskirja on kulkenut Reenpäiden suvussa.

Paavo Rintalan Sissiluutnantti ja Hannu Salaman Juhannustanssit ilmestyivät Otavan julkaisemina 1960-luvun alussa. Sissiluutnantti joutui vanhoillisten hampaisiin sotilaiden ja lottien välisten seksikuvausten vuoksi, ja Juhannustansseja syytettiin jumalanpilkasta.

Kirjasotien myötä Heikki A:n sukupolven Reenpäät joutuivat kustannustalossa vastakkain edellisen sukupolven kanssa.

”Isä ja neljä setää istuivat siellä tuijottamassa, siinä oli kestämistä!”

Kysymys oli kuitenkin periaatteellinen, ja siitä sedätkin olivat samaa mieltä. Vaikka Juhannustansseille langetettiin tuomio oikeudessa, kirjailijan ja sananvapauden puolustaminen oli moraalinen voitto.

”Se on tänä päivänäkin ihan sama asia. Jos joku rupeaa väittämään jostakin tekstistä, että tuo on pornografiaa tai jumalanpilkkaa tai mitä tahansa, ja minä arvioin, että se ei ole, niin kyllä minä taistelen sen puolesta, että kirja julkaistaan, hitto vieköön!”

Kustantamistaan kirjailijoista Reenpäälle olivat läheisimpiä vanhemman polven F.E. Sillanpää, jonka tuotannosta Reenpää teki lopputyönsäkin yliopistoon, sekä Tuomas Anhava, joka oli paitsi kirjailija myös erinomainen kustannustoimittaja.

Anhava pulpahtaa puheeseen uudestaan, kun Reenpäältä kysyy suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudesta. Hyvän tekstin yhdistäminen hyvään tarinaan on Reenpään mielestä niin vaikeaa, ettei se tahdo onnistua kirjailijoilta ilman pätevän editorin ohjausta.

”Markkinoille tulee paljon puolinaisia tuotteita, joissa on pikkuisen yritetty, mutta kustantajilta ei tule mitään tukea. Ei ole yhtään Anhavaa, joka vaikka kahdessa päivässä tekisi käsikirjoituksesta ensiluokkaisen. Eikä siihen edes pyritä.”

Toki hyviäkin kirjoja yhä tehdään. Viimeksi Reenpää on vaikuttunut Juha Viikilän Finlandia-palkitusta teoksesta. Eikä kirjalla ole Reenpään mielestä sinänsä mitään hätää. Kirja tulee pärjäämään, jos sille annetaan arvoa.

”Eikä tehdä sellaisia kaameita tuotteita kuin tuolla ympäriinsä näkee. Sisältö on tietysti tärkeä mutta myös ulkoasu ja maku. Kirjan maku on tärkeä, ja sehän tuntuu jo pikkuisen ennen kuin sitä lukee.”

Reenpää aikoo vielä koota ajatuksiaan kirjan tulevaisuudesta kirjailijoille, kustantajille ja päättäjille – ehkä painotuotteeksikin asti.

Liikaa pummeja

Paitsi kustantajana Heikki A. Reenpää on tunnettu intohimoisena metsästäjänä. Viime vuonna tuli ensi-iltaan Virpi Suutarin ohjaama, metsästyksestä kertova lyhytelokuva Eleganssi, jossa Reenpää on yksi päähenkilöistä.

Kuusi karhua elämänsä aikana kaatanut Reenpää kävi vielä viime syksynä ampumassa fasaaneja mutta joutui toteamaan, ettei hänen swinginsä enää toimi.

”Tuli liikaa pummeja, sitä minä en kestä! Mutta on sitä nyt metsästettykin.”

Kalastaa voisi vielä. Reenpään haaveena on päästä ensi kesänä Laatokalle narraamaan lohia ja taimenia. Samalla tyydyttyisi kaipuu Karjalaan, missä Reenpää on käynyt sotien jälkeen ”varmaan sata kertaa”. Hän on puhunut voimakkaasti Karjalan palauttamisen ja suomensukuisten kielten säilymisen puolesta.

Laatokkaa katsomaan Reenpää toivottaa jokaisen, joka kynnelle kykenee.

”Se on suurenmoinen järvi, valtava elämys. Mutta siellä pitää sitten nousta kello viisi aamulla, jotta näkee auringonnousun.”

X