”Arvokisamitalien pitäisi olla itsestäänselvyys” – Miten itsenäisten organisaatioiden sekamelskassa rypevä huippu-urheilu palautetaan parrasvaloihin?
Suomalainen huippu-urheilu koki Pariisissa olympiahistoriansa kaikkien aikojen notkahduksen. Mitä on tapahtunut maailman parhaalle junioriurheilumaalle?
Pariisin olympiakisoissa suomalaiset jäivät ensimmäistä kertaa mitaleitta. "Tilanne on järjenvastainen", toteaa urheilun rakenteisiin perehtynyt Jarmo Mäkinen Kihusta
Pariisin olympialaiset 2024 muistetaan henkeäsalpaavista avajaisistaan. Suomalaisittain kisat jäivät historiaan, joskaan eivät toivotulla tavalla. Huippu-urheilu on kriisissä, kun ensimmäistä kertaa ei ainoatakaan suomalaista nähty palkintokorokkeella olympiakisoissa.
Suomen huippu-urheilun instituutissa KIHUssa erikoistutkijana työskentelevä Jarmo Mäkinen osasi varautua nollatulokseen, onhan koko 2000-luku eletty muutaman mitalin varassa.
Tilanne on silti järjenvastainen, urheilun rakenteisiin perehtynyt Mäkinen sanoo.
”Suomessa on urheiluun liittyvää osaamista, tutkimustietoa ja -taitoa. Arviolta miljoona suomalaista on jollakin tavalla tekemisissä organisoituneen urheilun parissa. Tätä vasten arvokisamitalien pitäisi olla itsestäänselvyys.”
Kun urheilijoita on turha osoittaa syyttävällä sormella, mistä menestys kiikastaa?
Suomen tulosta tekee väistämättä mieli verrata muihin Pohjoismaihin. Tämän vuoden mitalitaulukossa Ruotsi löytyy sijalta 16, Norja sijalta 18. Kolmas Suomea lähinnä oleva verrokkimaa on Uusi-Seelanti, jonka urheilukulttuuriin ja yhteiskuntaan Mäkinen on perehtynyt työskenneltyään maassa kahteen otteeseen.
Kysymys ei kuulu, mitä verrokkimaissa tehdään toisin. Ennemminkin tulisi pohtia, mitä Suomelta puuttuu.
Katto-organisaatio mureni 1990-luvun lamaan
Juurisyyt johtavat Jarmo Mäkisen mukaan 1990-luvun alun lamaan, jonka myötä koko urheilun yhdistävä hallinnollinen kattojärjestö jäi puuttumaan. Ruotsissa, Norjassa ja monessa muussa Euroopan maassa vastaavanlaiset kattojärjestöt ovat edelleen toiminnassa.
Tilalle perustettiin uusi löyhempi organisaatio ja lajiliitoista tuli aiempaa itsenäisempiä.
”Tämä on perustavaa laatua oleva ero Suomen ja verrokkimaiden välisissä lähtökohdissa. Huippu-urheilun rakentamisessa katto-organisaation rooli on ensiarvoisen tärkeä; sillä on laillinen oikeutus ja valta koordinoida kokonaisuutta ja käskyttää lajiliittoja”, Mäkinen toteaa.
Suomen Olympiakomitea ei täytä tämän kaltaisen kattojärjestön kriteerejä eivätkä esimerkiksi urheiluseurojen jäsenet ole jäseniä Olympiakomiteassa.
Nyt kansallisen huippu-urheilun johtaminen tapahtuu enemmän tai vähemmän itsenäisten organisaatioiden sekamelskassa ja johtaminen jää helposti etäiseksi.
Lajiliitoista ei ole huippu-urheilun pelastajaksi
2010-luvulla huippu-urheilun kehittämisen ydinajatus on ollut toiminnan keskittämisessä. Kun toivottua menestystä ei ole ropissut mitalien muodossa, julkisuudessa on käyty keskustelua vallan siirtämisestä lajiliittoihin.
Kuinka hyvät aikomukset ja prosessit saataisiin siirrettyä huippu-urheilun arkeen?
Lajiliitot ovat huippu-urheilun toiminnallinen ydin, mutta Mäkisen mukaan ne eivät yksin riitä tilanteen kohentamiseksi.
”Urheilua ajatellaan usein muutaman lajin kautta, kun taas olympialajien kirjo on valtava. Siksi olympiatason mitalimenestykseen vaaditaan lajipohjaa ja harrastusta myös pienemmissä ja vähemmän tunnetuissa lajeissa. Useimmissa lajiliitoissa resurssit eivät riitä huipulle tähtäävän toiminnan kehittämiseen.”
Haittana ovat myös mahdolliset eturistiriidat. Kun lajiliitoissa on totuttu työskentelemään hartiavoimin oman lajin edistämiseksi, oman budjetin leikkaaminen kansallisen edun nimissä voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta.
Vaihtoehtoina mallia ulkomailta tai palaaminen juurille
Huippu-urheilun palauttamiseksi mitalikantaan Jarmo Mäkinen on itse koordinoidun hajauttamisen kannalla.
Käytännössä toimivia malleja on hänen mukaansa kaksi.
Ensimmäisessä kehittäminen ja resursointi tapahtuvat valtion toimesta, sen tehtävään asettaman käsivarsiorganisaation ohjaamana – näin toimitaan esimerkiksi Uudessa-Seelannissa, Kanadassa ja Britanniassa.
Myös katto-organisaatioon palaaminen voisi olla ratkaisu – pohjaahan perinteinen pohjoismainen malli vahvaan ja laajaan, koko kenttää yhdistävään urheiluliikkeeseen.
”Valtion tuet lajiliitoille kulkisivat tämän katto-organisaation kautta, jossa erillinen yksikkö koordinoisi kansallista huippu-urheilutoimintaa”, Mäkinen selventää.
Tilanne on Suomessa erikoisen hankala. Jälkipyykissä tikunnokkaan on nostettu Suomen olympiakomitea, jolle valtio ei kuitenkaan halua antaa riittäviä valtuuksia suomalaisen urheilun ja huippu-urheilun kehittämiseksi.
”Katseet tulisi nyt kääntää hallitukseen. Siellä tarvitaan poliittista tahtoa, jos haluamme jatkossa arvokisoista mitalimenestystä. Ei tule myöskään unohtaa, että huippu-urheilu on ollut kautta historian tärkeä osa Suomi-kuvaa maailmalla.”
Lahden doping-skandaalin pitkä varjo
Yleisurheiluun liittyvän sponsorikadon taustalla kummittelee myös vuoden 2001 Lahden doping-skandaali.
”Vuonna 2022 valmistuneessa huippu-urheilun ulkoisessa arviointiraportissa käy selkeästi ilmi, että huippu-urheilu menetti Lahti-jupakan yhteydessä legitimaationsa. Tapahtuman jälkeen rahaa on jaettu mieluummin lasten ja nuorten urheiluun kuin huippu-urheiluun.”
Vuonna 2019 budjettivajeen helpottamiseksi perustettiin olympiakomitean rahasto, jonka tavoite oli kerätä 20 miljoonaa euroa yksityisin ja yrityslahjoituksin. Samassa yhteydessä valtio lupasi tavoitteen täyttyessä sijoittaa pottiin puolet lisää. Hyvä aie ei ole kuitenkaan ottanut tuulta alleen, tähän mennessä pottiin on kertynyt hieman yli miljoona euroa.
Jälkipyykin yhteydessä on käyty keskustelua myös ammattimaisen valmennuksen puutteesta. Pariisissa nyrkkeilykehässä viidennen sijan saavuttaneen Pihla Kaivo-ojan valmentaja, aiempina vuosina Mira Potkosen kahteen olympiapronssiin valmentanut Maarit Teuronen kritisoi Ylen haastattelussa vähäisiä resursseja.
Moni joutuu valmentamaan oman työnsä ohella.
Mäkinen tunnistaa ongelman, joka ei ole tavaton maailmallakaan. Lajit, joissa valmentajia pystytään palkkaamaan kokopäivätoimisesti, ovat harvassa. Monen olympialaisissakin menestyneen urheilijan takana on osapäivätoiminen valmentaja.
Myös monet urheilijoista käyvät harjoittelun ohella töissä tai opiskelevat.
”Lajilla on merkitystä. Paljon riippuu siitä, kuinka paljon täytyy oleskella ulkomailla ja kuinka paljon laji vaatii erityisosaamista ynnä muuta asiantuntijatukea”, Mäkinen sanoo.
Katseet kohdistuvat nyt hallitukseen
Millainen rahoitusmalli olisi sitten toimivin, jotta huippu-urheilijat taustajoukkoineen saisivat arkeensa nykyistä paremmat resurssit?
Mäkinen miettii hetken – kysymys ei ole helppo. Selvää kuitenkin on, että raha täytyy jakaa koordinoidusti ja suunnitelmallisesti yhden tahon kautta.
”Uuden-Seelannin mallissa päätökset tehdään yhdessä, valtion asettaman yhden ”käsivarsiorganisaation” kautta. Sen johtajalla on suuri valta, mutta myös vastuu suoraan ministerille. Suomessa huippu-urheilujärjestelmä ei ole valtiokeskeinen, mutta en näe meilläkään keskitetyn mallin olevan mahdollista muutoin kuin valtiolähtöisesti.”
Urheilijoiden ja valmentajien tilannetta helpottamaan perustettu apurahajärjestelmä täyttää ensi vuonna 30 vuotta. Apurahat vaihtelevat 5 000 eurosta 20 000 euroon, joista viimeksi mainittuja myönnetään vain Olympia- ja paralympialajeja edustaville urheilijoille.
Summat kestävät hyvin vertailun Ruotsiin ja Norjaan, mutta apurahoihin ei kannata tuijotella liikaa, Mäkinen huomauttaa.
”Suurempi merkitys ja hyöty urheilijan arkeen on muun muassa kilpailukuluihin ja valmennukseen myönnetyillä summilla, joita muun muassa lajiliitot jakavat.”
”Toivoa ei ole syytä heittää”
Erilaisista selvityksistä tiedetään, että eurooppalaisten urheilijoiden tukimallit ovat moninaiset eikä Suomi ole yksin tukiviidakon kanssa. Edelleenkin apurahoilla tuetaan ammattimaista urheilua, jossa tähtäimessä on ennemminkin kaksoisura kuin ammattilaisuus.
Vaikka olympialajit tulisivatkin säilymään jatkossa julkisen sektorin tukemina puoliammattilaislajeina, menestystä on lupa odottaa tulevaisuudessa.
”Toivoa ei ole syytä heittää. Tämä homma on meillä pitkissä kantimissa”, Jarmo Mäkinen päättää.
Juttua on muokattu 21.8. klo 10:30 ja SUL korjattu koko urheilun hallinnollisesti yhdistäväksi kattojärjestöksi. © Tommi Tuomi / Otavamedia