Asiantuntija paljastaa: Huippu-urheilun raha valuu byrokratiaan ja alueellisiin rahoitusautomaatteihin

Jaa artikkeli
Juoksu urheilu
Suomen vaatimaton mitalisaalis viime aikojen arvokisoissa tuli suhteellisen isolla rahalla. © TT / LEHTIKUVA
Kylmän sodan aikainen jako työväkeen ja porvaristoon on yhä suomalaisen urheilumenestyksen esteenä.

Suomalainen huippu-urheilu on putoamassa maailman kartalta. Kaksissa viime olympialaisissa Suomi sai yhteensä seitsemän mitalia. Vertailun vuoksi Tanskan saldo oli 15, Ruotsin 25 ja Norjan 43.

Tilastot paljastavat, ettei kyse ole pelkästä rahasta. Valtio käyttää liikuntaan ja urheiluun 166 euroa  vuodessa per capita – laskettuna yhtä suomalaista kohden. Tanskassa vastaava summa on 139 euroa, Ruotsissa 185 ja Norjassa 194 euroa.

Tästä voidaan laskea, että jokainen suomalainen pulittaa yhdestä olympiamitalista 24 euroa vuodessa, norjalainen alle viisi euroa. Ruotsissa ja Tanskassa selvitään niissäkin alle kymmenellä eurolla per mitali.

Suomalainen urheilujärjestelmä on yksinkertaisesti tehoton.

Ilmankos keihäslegenda Seppo Räty puuskahti MTV3:n haastattelussa: ”En ymmärrä, miksi sitä urheilijoille kuuluvaa rahaa ei saada kentälle saakka, mihin ihmeeseen se oikein jää?”

 

Mitalit kaksissa viime olympialaisissa. (Lähde: KIHU)

 

Pohjoismainen vertailu osoittaa myös sen, että suomalaisen huippu-urheilun kehittämisestä puuttuu selkeä suunta. Suuret lajiliitot, rahaa jakavat ministeriön virkamiehet ja alueelliset toimijat vetävät kaikki omiin suuntiinsa. Järjestelmää on uudistettu useaan otteeseen 2010-luvulla. On perustettu työryhmiä, viilattu strategioita ja kirjoitettu mietintöjä. Silti rivit ovat hajallaan.

”Luottamus on avainsana. Paljon voitaisiin tehdä paremmin, jos rakenteet tukisivat aidosti toisiaan”, kuten eräs nimettömänä pysyvä urheiluvaikuttaja sanoo.

 

Mitalin hinta on määritelty laskemalla, paljonko kukin Phjoismaa panosti liikuntaan ja urheiluun per capita (2016). Summa on jaettu olympiamitalien määrällä vuosilta 2016 ja 2018. (Lähde:KIHU)

 

Kylmän sodan juoksuhaudat

Suomessa ei ole tapana puhua urheilusta ja poliittisesta ideologiasta samassa lauseessa. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) johtava asiantuntija Jari Lämsä toivoisi, että politiikasta puhuttaisiin enemmän.

”Sekä ministeriössä että urheilujärjestöissä on ihmisiä, joille ideologialla on edelleen merkitystä.”

Suomalainen urheilumaailma jakautui pitkään porvareihin ja työläisiin. 1990-luvun alussa porvarillinen SVUL ajautui konkurssiin, ja Neuvostoliiton romahdus vei pohjan TUL:lle rakkaalta kansainväliseltä työväenurheilulta.

Kun vanhat järjestöt lakkautettiin, ideologiset jakolinjat työnnettiin syrjään, ainakin näennäisesti. Vanhat jakolinjat siirtyivät kulisseihin. Moni urheilututkija uskoo, että 90-luvulla perustettu uusi kattojärjestö SLU tehtiin tahallaan heikoksi. Sen tärkein tehtävä oli sovitella vanhoja kiistoja, ei ajaa suomalaisen urheilun etua.

Kylmän sodan aikaisia juoksuhautoja ei ole unohdettu edes 2010-luvulla. Urheilujärjestöjen rakenteellinen heikkous näkyy yhä esimerkiksi siinä, kuka jakaa julkiset rahat.

Ruotsin valtion liikuntabudjetti maksetaan lähes kokonaan urheilun keskusjärjestölle Riksidrotts Förbundetille (RF), joka jakaa rahan eteenpäin. Suomessa rahahanat ovat virkamiesten käsissä. Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa valtionavustukset suoraan sadoille eri toimijoille – valtakunnallisille ja alueellisille urheilujärjestöille, seuroille, kunnille ja yksittäisille urheilijoille.

Suomen mallia on kutsuttu myös tilkkutäkkimalliksi. Siinä urheilun pitkäjänteinen kehittäminen jää helposti politikoinnin jalkoihin.

”Kun Stefan Wallin (rkp) oli urheiluministeri, valtio ohjasi huippu-urheilun muutosryhmän kautta rahaa huippu-urheiluun. Paavo Arhinmäen (vas) ministerikaudella perustettiin seuratukiohjelma, jossa ohjattiin rahaa ruohonjuuritasolle”, Lämsä tiivistää.

Pronssi, hopea ja kultamitalit

© ILBUSCA / ISTOCKPHOTO

 

Huippu-urheilun aluetuet

Jako työväkeen ja porvareihin selittää vain osan urheilujärjestelmän tehottomuudesta. Sen lisäksi mukana on myös tuhti annos aluepolitiikkaa ja idetään koko Suomi asuttuna -ideologiaa.

”Suomessa on 14 urheiluopistoa. Se on seurausta ajoista, jolloin meillä oli urheiluliikkeitä ja jokaisella omat opistot”, Jari Lämsä sanoo.

Agraariyhteiskuntaan rakennetut koulutuskeskukset saavat vuosittain miljoonien eurojen valtionavustukset. Vastaavasti ne tuovat lähialueilleen toimeentuloa ja virikkeitä. Huippu-urheilun kannalta järjestelmä ei ole välttämättä tehokas, mutta poliittisista syistä keskuksia ei voi lopettaakaan.

”Kahdeksassa opistossa toimii huippu-urheilun valmennuskeskus. Samaan aikaan 2000-luvulla kaupunkeihin on perustettu urheiluakatemioita. Meillä on kaksinkertainen valmennuskeskusjärjestelmä”, Lämsä tiivistää.

Tiedossa on, että lajiliitot kilpailuttavat opistoja ja ajavat ne toisiaan vastaan. Toiminta nakertaa luottamusta huippu-urheilualan sisällä.

”Kun järjestelmä on kerran hajonnut, yhteisen maalin löytäminen on vaikeaa.”

Urheilubyrokratian purkutalkoot

Kulttuuriministeri Sampo Terho (sin) valmistautuu oman kautensa viimeiseen voimankoitokseen: Liikuntapoliittinen selonteko on tarkoitus jättää eduskunnalle syyskuun alussa.

Terho ei lupaa, että nykyhallitus lähtisi mylläämään valtion ja liikuntaorganisaatioiden välistä suhdetta. Mutta byrokratian purkutalkoista voi puhua.

”Siihen tässä pyritään. Mahdollisimman paljon resursseja tulisi saada kenttätyöhön ja urheilijan toimeentuloon.”

Yksi painopiste on ammattimaisen valmennuskulttuurin vahvistaminen. Lisäksi valtio on päättänyt perustaa Olympiarahaston.

”Sinne on tarkoitus saada 40 miljoonan euron pääoma, jonka tuotoilla voidaan jatkossa tukea huippu-urheilua”, Sampo Terho sanoo.

Sampo Terho

Sampo Terho purkaisi urheilubyrokratiaa. © TIMO JAAKONAHO / LEHTIKUVA

X