Jengirikollisuus toi Ruotsissa nuoret huumekuriirit paremman väen alueille – ”Älkää ainakaan köyhyyttä lisätkö”
Jengirikollisuus ei tuntunut haittaavan tavallisia ruotsalaisia niin kauan kuin se ei ulottunut omaan arkeen. Tukholmassa asuva suomalaiskirjailija Tiina Laitila Kälvemark kohtaa kotikaduillaan lapsenkasvoisia huumekuriireja ja toivoo, että Suomessa ei päästetä asuinalueita eriytymään.
Kirjailija Tiina Laitila Kälvemark asuu Tukholman Kistassa. Jengirikollisuus on vasta viime vuosina alkanut näkyä rauhallisissakin lähiöissä.
Jengirikollisuus ja siihen liittyvä väkivalta on ryöstäytynyt Ruotsissa parin vuoden aikana ennätyslukemiin. Viime vuonna Ruotsissa ammuttiin jengirikosten yhteydessä yli 60 ihmistä, joka on kuusinkertainen määrä verrattuna Suomeen, Norjaan ja Tanskaan yhteensä.
Tappeluiden yltyminen tappamiseksi ja väkivaltaisten välikohtausten ulottuminen myös niin sanotun paremman väen alueille on ollut ruotsalaisille kylmä herätys, toteaa suomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark. Kälvemark on asunut Ruotsissa yhteensä 30 vuotta, joista viimeiset kaksikymmentä Järvan alueella Kistassa.
Maahanmuuttajavaltaiseen Järvan alueeseen kuuluu muun muassa Rinkeby, yksi Tukholman tunnetuimmista ”ongelmalähiöistä”, joita ruotsalaiset kutsuvat kaunistelevalla kiertoilmauksella ”utsatta områden”, haavoittuvat alueet. Kista on sen sijaan omistusasujien omakoti- ja rivitaloalue, jossa jengirikollisuuden ilmiöiltä on voinut välttyä – viime aikoihin asti.
Jengirikollisuus näkyy rauhallisessa lähiössä lapsikuriireina
Viimeisen parin vuoden aikana Tiina Laitila Kälvemark on alkanut havaita kotikaduillaan Kistassa sähköpotkulaudoilla liikkuvia huppupäisiä poikia, jotka ovat selvästi jonkin sortin huumekuriireja.
”Heidät tunnistaa heidän tavastaan esimerkiksi seisoa leikkipaikoilla iltaisin, kun siellä ei ole ketään. Olen nähnyt sellaisia kohtaamisia monta kertaa ja joskus soittanut poliisillekin. He hakeutuvat nykyään mielellään rauhallisille omakoti- ja rivitaloalueille, kun siellä ei ole poliisit päivystämässä”, Laitila Kälvemark sanoo. ”Se on aika uusi ja tosi ahdistava ilmiö, koska he saattavat olla tosi nuoria poikia, siis ihan lapsia.”
Jengit käyttävät tutkitusti yhä nuorempia ja nuorempia kuriireja, koska heitä ei rangaista samalla tavalla kuin aikuisia.
Jengirikollisuus sai Tukholmassa pitkään muhia omassa rauhassaan maahanmuuttajavaltaisissa lähiöissä, joissa nuoret ovat olleet otollinen värväyskohde huumerikollisille. He ovat jääneet vaille identiteettiä, kun yhteys vanhempien ”vanhaan” kulttuuriin on katkennut mutta yhteyttä ruotsalaiseen valtakulttuuriin ei ole päässyt syntymään. Kouluissa kaikki muut oppilaat ja myös opettajat saattavat olla maahanmuuttajataustaisia.
Samaan aikaan näiltä ”haavoittuvilta alueilta” on lakkautettu yhteiskunnallisia palveluita.
”Järvan alueella useasta kaupunginosasta hävisivät pitkäksi aikaa esimerkiksi poliisiasemat, Kelan konttorit ja jopa kirjastot”, Laitila Kälvemark sanoo. ”Nuorilla ei siis ole paikkoja missä olla, ei vaihtoehtoista tekemistä, ei rahaa ja ehkä koti, jossa ei tee mieli olla. Sitten olet siellä ulkona ja joku tulee sanomaan, että saat 50 euroa kun käyt viemässä tämän paketin.”
Avoin rasismi estää järkevän keskustelun
Tiina Laitila Kälvemark piipahti tällä viikolla Helsingissä, kun hänen viides kirjansa Valon ja pimeän sonaatit (WSOY) ilmestyi. Vaikka hän ei ole asunut Suomessa enää vuosikymmeniin eikä koskaan Helsingissä, pääkaupunkien eroja voi huomata lyhyelläkin vierailulla.
”Tukholma on äärettömän segregoitunut kaupunki. Helsingissä kantakaupungissa liikkuessa näkee paljon enemmän kaikenlaisia ihmisiä. Tukholmassa tietyissä kaupunginosissa ei näe kuin tietynlaisia ihmisiä.”
Yksi syy on asuntopolitiikassa; vaikka asunnot ovat kalliita Helsingissäkin, Tukholman keskustaan ei tavallisilla ihmisillä ole enää mitään asiaa edes vuokralle.
”Tukholmassa kantakaupungin alueelta on täysin mahdotonta laillisin keinoin vuokrata asuntoa, koska vuokrasopimukset myydään. Se on systeemi, joka saa vaan jatkua, ja kaikki tietää, että se on olemassa. Kaksinaismoralismi on tyypillistä Ruotsissa.”
Asuinalueiden ja koulujen on annettu eriytyä pitkän ajan kuluessa, ja samaan aikaan keskustelu on polarisoitunut siten, että avoin rasismi on estänyt järkevän keskustelun maahanmuuton ongelmista. Jengirikollisuus on saanut kyllä tavalliset ihmiset päivittelemään väkivallantekoja, mutta asia on pitkään sivuutettu omaan arkeen kuulumattomana. Ruotsalaisten omakuvaan ei ole kuulunut ajatus, että tasa-arvon mallimaassa kaikki eivät voi hyvin.
”Sitten ollaan vähän niin kuin yhtäkkiä herätty, että herranjumala, miten tässä näin kävi. Ja siihen ei ole mitään nopeaa ratkaisua”, Laitila Kälvemark toteaa. ”Jos ei haluta Ruotsin tielle, tätä ongelmaa pitää lähestyä monelta suunnalta. Ei riitä, että kovennetaan rangaistuksia tai lisätään poliiseja. Jos ajatellaan, mitä Suomen pitäisi tehdä, niin älkää ainakaan köyhyyttä lisätkö.”
Madeleine McCannin kohtalosta jäi pelko pitkäksi aikaa
Tiina Laitila Kälvemarkin juuri ilmestynyt Valon ja pimeän sonaatit kertoo pojasta, joka kidnapataan 13-vuotiaana. Poika löydetään, mutta hän ei enää puhu, eikä kukaan tiedä 25 vuotta myöhemminkään, mitä hänelle tapahtui.
Laitila Kälvemark kertoo, että hän meni romaania kirjoittaessaan päin pelkojaan. Niistä pahin on se, että oma lapsi katoaisi. Kirjailijan oma, nyt jo aikuinen tytär on samanikäinen kuin Madeleine McCann, joka siepattiin kolmivuotiaana Portugalissa vuonna 2007.
”Seurasin ihan fanaattisesti sitä keissiä, siitä jäi mulle ihan mahdoton pelko pitkäksi aikaa.”
Romaanin toinen päähenkilö on keski-ikäinen naistoimittaja, joka on menettänyt kaiken ja palannut pohjoispohjalaiseen kylään asumaan vanhempiensa luo huoneeseen, jossa on pakastearkku ja täytettyjä eläimiä. Sellainen huone löytyy kirjailijan omien vanhempien luota Kärsämäeltä, josta Laitila Kälvemark on kotoisin.
”Henkilö lähti siitä ajatusleikistä, että mitä jos ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa takaisin sinne”, Laitila Kälvemark naurahtaa.
