Jenni Haukio pohtii omien juurien kunnioittamista: ”Se ei tarkoita menneisyydessä elämistä sen paremmin kuin muiden kulttuurien vieroksumistakaan”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Naisvoimistelu, mustavalkoinen kuva
© AARNE PIETINEN / KUVA-ARKISTO

Ylen makasiiniohjelma esitteli jokin aika sitten Taivaannaula -nimistä, suomalaisen perinnekulttuurin puolesta puhuvaa järjestöä, jonka toimintaa kohtaan tunnetaan yhä suurempaa kiinnostusta – olipa kysymys sitten maailmankuvasta, ajanlaskennasta, viljelystä tai vaikkapa leipomisesta.

”Juurten arvostamisessa ei ole kyse menneisyyden haikailusta tai menneisyydessä elämisestä”, todetaan Taivaannaulan sivuilla. Olen täsmälleen samaa mieltä!

Kun ajattelen omien juurten kunnioittamista, mieleeni tulee toinenkin samanhenkinen, usein lainaamani sitaatti F. E. Sillanpäältä.

”Älkää ujostelko tunnustaa rakastavanne tätä maata ja pitävänne arvossa sen kansaa. Ne ovat puhtaita ja arvokkaita tunteita eivätkä ne vaadi teitä vihaamaan eikä vieromaan toisten maita ja kansoja”.

Näihin sanoihin kätkeytyy suurta viisautta ja hämmästyttävää ajankohtaisuutta. Olemme jo riittävän iäkäs kansakunta tohtiaksemme tuntea tervehenkistä iloa ja ylpeyttä omasta kulttuuristamme ja perinteestämme. Se ei tarkoita menneisyydessä elämistä sen paremmin kuin muiden kulttuurien vieroksumistakaan.

Kansanperinteemme on pohjaton aarreaitta kenelle tahansa, kiinnostuksen kohteisiin katsomatta. Kirjallisuuden ystävälle kaiken ytimessä on luonnollisesti Kalevala. 1800-luvun alun Euroopassa käytiin intohimoista eeposkeskustelua. Kansanrunous kiehtoi. Eeposta pidettiin kansan identiteetin perustana, jopa sen koko olemassaolon edellytyksenä. Kun ensimmäinen versio Kalevalasta ilmestyi vuonna 1835, merkitsi se suomenkielisen kulttuurin kansallista ja kansainvälistä läpimurtoa.

Ennen kaikkea teos synnytti suomalaisten keskuudessa luottamusta oman kielen ja kulttuurin mahdollisuuksiin. Tätä samaa uskoa ja innostusta tarvitsemme yhä edelleen, sekä uutta luodaksemme että parhaista perinteistä ammentaaksemme. Mitä Lönnrotiin tulee, hän kehitti suomen kieleen muun muassa sellaiset sanat kuin kansallisuus, kirjallisuus, itsenäinen, sivistys, sopimus ja tasavalta. Sattuvasti ne myös arvolatauksiltaan symbolisoivat oman kansalliseepoksen merkitystä Suomelle ja suomalaisuudelle.

Eläessämme ajassa, jossa yhtenäiskulttuurin sanotaan pirstoutuneen, saattaa joku kyseenalaistaa koko suomalaisuuden käsitteen ja väheksyä perinteiden vaalimista jonninjoutavana takaperoisuutena. Samalla saattaa kuitenkin tulla kääntäneeksi selkänsä omalle syvimmälle identiteetilleen, sillä niin kauan kuin olemme eläneet, on meitä ympäröivä kulttuuri virrannut ja vaikuttanut ajatteluumme ja toimintaamme. Tällainen kulttuurinen altistus muokkaa väistämättä persoonaamme, halusimmepa sitä tai emme – myös tiedostamatta.

X