Radikaali vastaveto Edvin Laineen elokuvalle - Seura löysi Jörn Donnerin unohdetut Tuntematon sotilas -filmisuunnitelmat
Jörn Donner suunnitteli 1968 ”superfilmiä”, ajanmukaista tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta. Seura kertoo, millainen tuo aikansa radikaalitähtien suurelokuva olisi ollut.
Donner ja Kassila suunnittelivat yhteishanketta: värielokuvaa Tuntemattomasta sotilaasta, joka valmistuisi kahdessa vuodessa.
Helmikuussa edesmennyt kulttuurivaikuttaja Jörn Donner (1933–2020) oli sangen tuottelias, mutta häneltä jäi uransa aikana monta tuotantoviritelmää kesken – niin elokuvia kuin kirjojakin.
Yksi tällainen on vain harvojen muistama hanke vuodelta 1968: suunnitelma kansallisen ikonikirjan, Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisoimisesta yhdessä ohjaajaveteraani Matti Kassilan (1924–2018) kanssa.
Elettiin Vietnamin sodan protestien ja opiskelijamielenosoitusten hullua vuotta, joten ajankuva olisi luultavasti näkynyt tulkinnassa vahvasti.
Seura kertoo nyt, millainen Donnerin ja Kassilan Tuntematon olisi ollut. Tätä varten perehdyimme hankkeesta jääneisiin kirjallisiin dokumentteihin, jotka ovat pysyneet julkisuudelta piilossa näihin päiviin asti.
Huolellinen Donner piti Tuntemattomasta tehtyä 133-sivuista käsikirjoitusta sekä muistioita ja kirjeenvaihtoa visusti arkistoissaan pitkään hankkeen kuoppaamisen jälkeenkin, lähes 50 vuoden ajan.
Dekkarin tekeminen toi kaksikon yhteen
Kumpi filmatisointi-idean ensimmäisenä sai, siitä ei ole varmuutta. Kaksikko oli pitänyt kesällä 1968 tiiviisti yhteyttä. Kassilan piti ohjata Pirkko Arhipan romaanin pohjalta rikoselokuva, jossa pääosaa eli turkulaiskomisario Erkki Saarron roolia soviteltiin Donnerille.
Fennada-tuotantoyhtiön johtaja Mauno Mäkelä torppasi kuitenkin käsikirjoituksen ja koko aiheen.
Tämä ei kaksikkoa lannistanut. Kului vain muutama kuukausi, ja Donner ja Kassila ilmoittivat suunnittelevansa vielä suurempaa yhteishanketta: värielokuvaa Tuntemattomasta sotilaasta, joka valmistuisi kahdessa vuodessa.
Tuottaja Donner hankkisi rahoituksen, ja Kassila ohjaisi Donnerin näkemysten mukaisesti.
Matti Kassila lyttäsi muistiossaan Edvin Laineen Tuntemattoman. Pertti Jenytin / Lehtikuva
Linna ei myynyt elokuvaoikeuksia jenkeille
Liikkeelle ei polkaistu puolivaloin, sillä kaksikko piti tyylinsä mukaisesti hankkeen aloittamisesta itsevarman lehdistötilaisuuden 6.11.1968.
Paikkana oli hotelli Tampereella, Tuntemattoman sotilaan kirjoittajan Väinö Linnan kotikaupungissa.
Linna itse oli lämmennyt värillisen uusintaversion tekemiselle vuotta aiemmin, keväällä 1967. Tuolloin hän oli saanut filmaustarjouksen Yhdysvalloista. Se ei Linnaa vakuuttanut, mutta hän oli maininnut asiasta kotimaisille elokuvapiireille.
Linnan kirjeenvaihto on jälkeenpäin hävitetty, joten tarjouksen tekijää ei tiedetä. Luultavasti se oli jokin isoja Hollywoodin studiojättejä pienempi elokuvafirma.
Joka tapauksessa kun Donner tarjoutui ostamaan Tuntemattoman filmausoikeudet, Linna suostui.
Taustalla saattoi olla yllättävä muisto 1950-luvun alusta.
Donner oli nuorena miehenä tehnyt nopeasti Nya Pressen-iltapäivälehteen suopean arvostelun Linnan painotuoreesta sotaromaanista – ja osannut tehdä teoksen sanomasta oikeat johtopäätökset.
Donner oli nähnyt romaanissa tuoreeltaan runoilijan tuskaa ja Shakespearen draamaa: keskeiset henkilöt yksi toisensa jälkeen kaatuvat näyttämöltä.
Tämä tarkkanäköisyys takasi Linnan sympatiat. Hän lupasi olla puuttumatta uuden elokuvan valmisteluun.
Kirjan henki säilyisi, vaikka tapahtumia jäsentyisi eri tavalla
Donner antoi ymmärtää, että elokuvan tekijät kunnioittaisivat Linnan alkuperäisteosta visusti.
”Ei Tuntematon tule sisältämään mitään varsinaisesti uutta näkemystä historian kulusta. Se ei myöskään yritä ratkoa mitään tämän päivän ongelmia, ei se siihen kykene”, hän totesi Tampereen lehdistötilaisuudesta tehtyjen haastattelujen mukaan.
Matti Kassila taas sanoi, että ”joku käsitys voi uudessa käsittelyssä kaatua ja syntyy uusi”.
Tapahtumia voisi silti jäsentää uudestaan kerronnan tehostamiseksi. Olivathan sitäpaitsi elokuvan laajakangas-, tehoste- ja äänitekniikka edistyneet paljon vuoden 1955 Edvin Laineen version tekoajoista.
Anu Nieminen
Kovat mainospuheet heti alussa miljoonaelokuvasta
Siviilipalvelusmies Donnerilla oli kutkuttavasti kaksijakoinen suhde sotaan ja asevoimiin.
Hän sympatisoi kaltaisekseen maailmanmieheksi katsomaansa marsalkka Gustav Emil Mannerheimiä, mutta vastusti univormuja, auktoriteetteja ja suomalaiskansallista uhoa. Hän näki myös sotaelokuvan vaikuttavuudessa mahdollisuuksia.
”Tuntematon on luonteeltaan superfilmi, spektaakkeli”, Donner hehkutti lehdistötilaisuudessa.
Voimakaksikko kertoi lehdistölle kuvaavansa värillisen laajakangas-Tuntemattoman jo seuraavana vuonna, lokakuun 1969 ja heinäkuun 1970 välisenä aikana.
Rahaa palaisi ennätykselliset 1,5–2 miljoonaa markkaa.
Valmiin elokuvan pituus olisi 2 tuntia 15 minuuttia. Mitä mahtavasta freskosta siis karsiutuisi pois?
Rujoutta ja verta lisää – mutta ei kiljunjuontikohtausta?
Työmuistioidensa perusteella tekijät aikoivat palauttaa filmiin ne roolihahmot, jotka Edvin Laine oli siistinyt tai jättänyt versiostaan kokonaan pois.
Mielipuolinen everstiluutnantti Karjula, sotamies Viirilä ja lotta Kotilainen kuuluivat Kassilan mielestä tietysti mukaan.
Sen sijaan hän olisi poistanut elokuvasta kokonaan kirjan luvun 10 kiljunjuontikohtauksineen.
”Siinä on tosin paljon koomista juttua, samoin Koskelan riehuminen Lammion korsussa, mutta uhmaisin Suomen kansaa silti,” Kassila kirjoitti muistioonsa.
Jo lehdistötilaisuudessa hän oli linjannut:
”Kansallisesta yleisinhimilliseen on selvästikin suunta, koska ei ole niin merkittävää se, minkä maalaisia ovat kuolevat nuoret miehet.”
Kassila sanoi pyrkivänsä Tuntemattomassa moderniin kerrontaan, ”joka ei merkitse itsetarkoituksellisia temppuja”, eikä tee väkivaltaa Linnan tekstille.
Lopetuksessa ohjaaja aikoi välttää kaikin keinoin Finlandia-hymnin tunnelmaa ja luottaa hiljaisuuden voimaan.
Tuntematon olisi näyttänyt ainakin elokuvallisesti kunnianhimoisemmalta ja vauhdikkaammalta kuin Laineen sovinnainen versio.
1950- ja 1960-luvun alun lahjakkaimman elokuvantekijän Matti Kassilan ohjauksessa olisi nähty tarkkaan mietittyjä leikkauksia ja liikkuvaa kameraa.
Donner piti Tuntemattomasta tehtyä 133-sivuista käsikirjoitusta sekä muistioita ja kirjeenvaihtoa visusti arkistoissaan pitkään hankkeen kuoppaamisen jälkeenkin.
Kalamökissä naputeltu käsikirjoitus
1970-luvun lähestyessä Kassilan vahvin taiteellinen ote oli tosin jo lipeämässä, mutta sitähän ei Donnerkaan ehkä arvannut. Keväällä 1969 Kassila viimeisteli epätasaisen dekkarielokuvansa Vodkaa, komisario Palmu, ja keskittyi sitten Tuntemattomaan.
Kesäksi hän vetäytyi Donnerin järkkäämään kalastusmajaan Kustavissa laatimaan ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Kassila oli tehnyt myös 2,5-metrisen pahvikaavion kirjan tapahtumien rytmityksestä.
”Erään Marskissa pitämämme palaverin jälkeen Donner lähti kaavio kainalossaan Esplanadia kohti. En sen jälkeen nähnyt sitä pahvia koskaan”, Kassila on myöhemmin kertonut.
Aikansa radikaalit nuorisotähdet jermuina
Keitä kuohuvan 1960-luvun merkkaamassa Tuntemattomassa sotilaassa olisi näytellyt? Kuka olisi ollut vuoren lailla luotettava vänrikki Vilho Koskela, jonka roolissa Laineella loisti Kosti Klemelä ja Aku Louhimiehen 2000-luvun versiossa Jussi Vatanen?
Jörn Donner oli paitsi elokuvavaikuttaja ja kirjailija, myös älykäs liikemies joka ymmärsi vetovoimaisen roolituksen tarpeen. Nuorempi yleisö janosi uusia tähtiään, jotka olivat nousseet mylläkällä pintaan muun muassa Lapualaisoopperassa.
Kassilan muistioissa on viittauksia protestisukupolven ilmiöihin, toisaalta mainosmaiseen militarismiin. Hippimäisyyttä olisi tuotu esiin kaaripyssy-sotamies Honkajoen yhteydessä.
”Johtolangan käsittelylle antaa, ketkä sodan läpi selviävät hengissä”, Kassila kaavaili. Honkajoki oli yksi.
Viikkosanomat-lehti tarttui eräässä jutussaan houkuttelevaan ajatusleikkiin ja alkoi jakaa rooleja.
”Mielikuvitus laukkaa karkua. 1960-luvulla aikuistunut sukupolvi Tuntemattoman sotilaan jermuina – vaikkapa Eero Melasniemi kommunisti Lahtisena, Kalle Holmberg Koskelana, Jukka Sipilä Hietasena, Vesa-Matti Loiri Rokkana. Tiedä vaikka Jörn Donnerkin pistäytyisi kameran edessä tuotanto- ja ohjaushommiltaan ja Kaj Chydenius säveltäisi musiikin,” lehti arvaili.
Donner ei pitänyt lainkaan Kassilan ensimmäisen kirjoituskierroksen ideoista. Mauno Hämäläinen / SKOY
Mikä röyhkeys: Jörkka olisi kuin tehty Lammioksi
Kun tämän jutun kirjoittaja kysyi vuonna 2018 sekä Donnerilta että Kassilalta elokuvan roolituksesta, kumpikin kiisti muistavansa, että lopullisia valintoja olisi tehty.
Jotain voi päätellä siitä, mitä näyttelijöitä kaksikko itse suosi muissa tuon ajan muissa elokuvissaan.
Ainakin Melasniemen veljekset Eero ja Pertti olivat tasan ajan hermolla. Eerosta olisi kenties ollut jopa tärkeään Koskelan rooliin. Pertti taas näytteli Donnerinkin tuotannoissa pahismaisempia osia. Olisiko hänessä ollut ainesta synkänjulmaksi Lehdoksi?
Odotettavia kiinnityksiä olisivat olleet esimerkiksi Pekka Autiovuori ja Esko Salminen, samoin Kassilan elokuvissaan käyttämät Veijo Pasanen, Yrjö Tähtelä ja Heikki Kinnunen.
Nuori näyttelijäpolvi oli liukumassa ennätysnopeudella taistolaisuuteen, joten kommunisti Lahtisen osasta olisi syntynyt kilpailu vaikkapa Kari Franckin ja Hannu Kahakorven kesken.
Ensikertalaisiakin olisi mahtunut. Juuri Kassila oli älynnyt ehdottaa salskeaa Aarno Sulkasta Täällä Pohjantähden alla -elokuvan pääosaan. Se oli roolitusvoitto.
Tuottaja Donner tuskin olisi malttanut pysyä pois kameran edestä. Hän oli näytellyt ohjaamansa Mustaa valkoisella -elokuvan (1968) ronskin pääosan ja tulisi henkilöimään persoonallaan seksipitoisia satiirejaan jatkossakin. Ylimielisen helsinkiläisen luutnantti Lammion rooli olisi ollut kuin tehty Donnerille.
Kuuluisassa ”Mikä röyhkeys” -repliikissä miltei kuulee Donnerin äänen.
Anu Nieminen
Välirikko Kassilaan alkoi murentaa hanketta
Tuotantoyhtiö Jörn Donner Productions tarvitsi jättielokuvan lisärahoittajaksi Fennada-Filmin. Fennada työsti kuitenkin jo Täällä Pohjantähden alla -elokuvan jatko-osaa Akseli ja Elina (1970), joten Tuntemattoman sotilaan uusintaversion aloitus siirtyi väistämättä tuonnemmaksi.
Donnerin käsitys elokuvansa kokoluokasta ja käsittelytavasta muuttui myös matkan varrella.
Odotellessa Matti Kassila filmasi puoli-irvailevin sävyin Mannerheim-aiheisen elokuvan Päämaja (1970). Donner poltti hänelle tärkeän Marskin pilkkaamisesta päreensä.
”Matti Kassila on Päämaja-elokuvallaan lopullisesti todistanut, ettei hänestä ole Tuntemattoman ohjaajaksi”, Donner merkitsi muistikirjoihinsa 24.11.1970.
Seuraavaksi ohjaajaehdokkaaksi Donnerilla oli mielessä Kalle Holmberg, mutta tämä lähtikin vuodeksi 1971 johtamaan Turun Kaupunginteatteria – ja tekemään siellä menestystuotannoillaan Turun teatterihistoriaa.
Hätäpäissään Donner keksi lopulta ehdottaa neuvottelupöydissä, että ohjausurakka annettaisiin – Edvin Laineelle! Kuitenkin siten, että elokuvan rungosta päättäisi Jörn Donner.
Muistiinpanoissaan Donner suunnittelee, ettei tehtäisi ”Laineen filmin modernia ja parannettua versiota”, vaan uusi näkemys.
”Elokuvassa olisi keskityttävä vain valitun joukon yksilökuvan tekemiseen, jättämällä historia pois.”
Donner tarkensi 17.10.1971, että elokuva voisikin käsitellä vain rajoitettua jaksoa Linnan kirjasta, esimerkiksi hyökkäysvaihetta.
Vielä ”mielekkäämpänä” vaihtoehtona Donner piti keskittymistä jatkosodan viimeisen kesän tapahtumiin.
Tavoitebudjettikin pieneni alkuperäisestä 1,2 miljoonaan ja sitten vielä 800 000 markkaan. Teknisesti tuottajalla oli edelleen mielessä spektaakkeleihin sopiva laajakangas, Cinemascope-leveys.
Pitäkää tunkkinne – Donner kyllästyi jahkailuun
Hankkeen sulaessa ja venyessä Donnerin innostuskin alkoi vähitellen lopahtaa. Syksyllä 1972 häneltä syntyi vielä yksi ajatus, idea Tuntemattoman sotilaan muuntamisesta televisioelokuvaksi.
”Tästä ohjaustyöstä olisi Mikko Niskanen erittäin kiinnostunut”, Donner kirjoitti muistiinpanoihinsa.
Vähitellen selvisi, että kotimaisen elokuvan markkinoiden hiipuessa Fennada-Filmi ei tahtonut enää panostaa Donnerin Tuntemattomaan. Taistolaisuuden täyttämän kulttuurialan henkikään ei enää ollut otollinen suurille sotaelokuville.
Lopulta Jörn Donner kyllästyi Suomen pieniin ja ahtaisiin kulttuuripiireihin, ja siirtyi 1972 kuukausipalkkaisiin töihin Tukholmaan. Hänet palkattiin Ruotsin filmi-instituuttiin, missä hän kohosi vuosikymmenen aikana koko laitoksen johtajaksi.