”Joulu on odotettu hengähdystauko ja armelias paussi arjen keskellä – mutta vain hetki – ja se on jo hurahtanut ohi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.
© Otavamedia
"Elämä on kuin arkista viikonloppua. Karu arki odottaa heti, kun kuusen kynttilät ovat lakanneet tuikkimasta", kirjoittaa Koikkalainen Seuran pakinassa.

Äkkinäinen luulee, että joulun vietto on riitti, joka on jatkunut muuttumattomana polvesta polveen miesmuistoisen ajan. Kun ei takerru lillukanvarsiin eli tässä tapauksessa sellaiseen perin haperaan käsitteeseen kuin miesmuisti, niin tapahtunut on – ja paljon. Ei ole joulu enää niin kuin ennen.

Koska Koikkalaisellakin on joulun vietosta perspektiiviä jo muutamalta vuosikymmeneltä, niin kanttia lienee pariin kommenttiin. Pari kuusta on sentään tullut kannettua ensin aattona sisään ja nakattua ne tammikuun alussa ulos.

Nykyjouluista poiketen lapsuuden joulut olivat aina valkoisia. Aina. Lahjoja jaettiin runsaasti, mutta enemmänkin olisi saanut tulla. Pukkina oli aina naapurin setä. Sen tunnisti aina nurin käännetystä talvipalttoosta, rikkinäisestä tekoparrasta ja äänestä, vaikka se yritti muuttaa puheensa kummalliseksi joulupukkilässytykseksi. Turhaa oli vaivansa. Olisi vain keskittynyt oleelliseen ja jakanut lahjat mahdollisimman nopeasti.

Nykyajan pukit ovat ammattipukkeja. Ne eivät liiku ryyppypalkalla eivätkä ne haise vanhalle viinalle. Ne ovat raittiita, tekevät tiliä ja huristavat autoillaan kodista toiseen, puhuvat lyhyesti, laulattavat lapsia ja poistuvat paikalta. Jouluporoja Koikkalainen ei muista nähneensä koskaan.

Silloin ennen kaikki pysähtyi jouluksi, nyt joulurauha on tv-puhetta Brinkkalan talon parvekkeelta. Monet ravintolat ovat auki normaalisti, ja Alkokin palvelee jouluaattona. Elämä on kuin arkista viikonloppua. Ihmiset eivät hiljenny koteihinsa, vaan liikkuvat kaupungilla ja tulevat kutsumatta kylään. Joulukirkko kuuluu joulun syvimpään ytimeen, mutta ei kaikilla.

Joulupöytä on aivan muuta kuin ennen. Kun ennen lyötiin pöytään riisipuuroa, imellettyä peruna- ja muita laatikoita, monen sortin silliä ja kalaa, rosollia ynnä kruunuksi puolikas sikaa, niin nyt tilalla on vaikkapa vegaanivaihtoehtoja, kuten strömsöläiseen tapaan valmistettu herkullinen munakoisosilli ja paistettu ja somasti kuorrutettu juuriselleri. Viime mainittu on kuulemma oikein hyvä kinkun korvike.

Koikkalainen voi vain kuvitella, minkälaiseksi olisi venähtänyt vanhan ystävän, jo edesmenneen Myllymäen erakon naama, jos hänen eteensä olisi aattoiltana lyöty vaihtoehtokinkku. Erakon joulunaika koostui viidestä kinkusta. Ensimmäisen hän nautti jo marraskuun puolella ja toisen hyvissä ajoin ennen joulua. Ne olivat vasta harjoittelukinkkuja. Viimeisen aidon kinkun Myllymäen erakko veti naamaansa, kun päivä oli pidentynyt enemmänkin kuin vain muutaman kukonaskeleen.

Jouluna soi Sulo Saarits ynnä muita joulun kestonimiä. Nyt ihmiset ovat varsinaisina joulupäivinä jo niin täynnä joululauluja, että kiitos ei, ei enää. Eikä ihme, ne ovat soineet jo marraskuun alusta kaikista tuuteista aamusta iltaan.

Hämärtynyt taitaa olla jo joulun sanomakin, mutta se ei tahtia haittaa. Katse on yhä kirkas ainakin mammoilla, papoilla ja perheen pienimmillä. Sen aikaansaa lahjapapereiden kahina. Töissä käyvä sukupolvi, isä ja äiti, on vaitonaisempi: sen ajatukset askartelevat jo joulun jälkeen maksuun lankeavissa luottokorttilaskuissa. Ne pitävät huolen siitä, että joulu ei kestä liian kauan. Karu arki odottaa heti, kun kuusen kynttilät ovat lakanneet tuikkimasta.

Joulu on kuin Wirtasen komeetta. Se on odotettu hengähdystauko ja armelias paussi arjen keskellä. Mutta vain hetki – ja se on jo hurahtanut ohi.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

X