Juha Vuorisen hillitön novelli – Säpinää 75-vuotiaiden luokkakokouksessa
”Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944. Isäs on rintamalta päästyään ensi töikseen naida rusauttanut äiteetäsi! Sinä olet kuule ihan oikea sotalapsi! Se isäs lippaan vihonviimeinen laukaus”, Sulevi remahti nauruun. Näin lentää huuli vuonna 1945 syntyneiden luokkakokouksessa.
Juha Vuorisen Luokkakokous-vappunovelli. Kuva: Anu Nieminen
Etkös sinä ole Arvo syntynyt juhannuksen korvilla”, Sulevi kysyi.
”Mistä ihmeestä sinä tuollaisen voit muistaa?” Arvo yllättyi iloisesti.
Sulevia alkoi naurattaa.
”No, kait tämän uskaltaa ääneen sanoa, kun turvaväliä on kertynyt jo melkein 70 vuotta, jollet ole sitä vielä itse hoksannut.”
Sulevi kaivoi puvuntakkinsa povitaskusta ryppyisen Yliopiston almanakan, sen keltaisen kalenteriklassikon, painoi kessun kellastaman sormensa syyskuun 19. päivän kohdalle ja alkoi laskea viikkoja eteenpäin. 40 viikon kohdalla jökötti juhannus.
”Eikös se raskaus kestä 40 viikkoa?” Sulevi jatkoi.
”No en ole kuule kertaakaan raskaana ollut, kun meillä oli sellainen työnjako, että minä panin pullan uuniin ja eukko pullautti sen sieltä yhdeksän kuukauden päästä ulos.”
”Eli 40 viikkoa.”
”No olkoon sitten niin, mutta miten se minuun liittyy?”
Sulevi ei ollut pysyä muutamaa numeroa liian pieneksi jääneessä puvussaan, kun hän odotti että pääsee iskemään riipaisevat sanansa pöytään.
”Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944. Isäs on rintamalta päästyään ensi töikseen naida rusauttanut äiteetäsi! Sinä olet kuule ihan oikea sotalapsi! Se isäs lippaan vihonviimeinen laukaus”, Sulevi remahti nauruun.
Arvo, isänsä ja äitinsä muistoa syvästi kunnioittava mies, puristi kätensä nyrkkiin ja joutui tekemään täyden rauhannobelistin työn, ettei olisi humauttanut Sulevia keskelle harmaita turpajouhia.
”Saatana, samanlainen suunpieksäjä olet edelleen kuin olit pentunakin. Perkele kun en jo silloin hakannut tuota isoa suutasi tukkoon”, Arvo murahti, nousi ylös ja poistui muiden entisten luokkatovereidensa pariin.
Tällä porukalla oli kokoonnuttu jo 50-luvun alkupuolelta asti. Ensimmäiset neljä vuotta lähes päivittäin, kun nuo nuppuset olivat ahtautuneet pänttäämään aakkosia pieniin päihinsä tuusulalaisessa kansakoulussa, ja sen jälkeen kymmenen vuoden välein järjestetyissä luokkakokouksissa.
Osallistujien määrä oli vuosikymmen vuosikymmeneltä alkanut harventua samaan tahtiin kuin monella osallistujalla hiukset. Osa oli siirtynyt jo taivaalliseen yläkouluun, ja osa ei vaan jaksanut tulla jauhamaan ikivanhoja muistoja jostain jo puoli vuosisataa mullassa olleesta luonnevikaisesta opettajasta. Menneet ovat menneitä varsinkin, jos on syntynyt heti toisen maailmansodan jälkipauhuissa.
Arvon silmät pyyhkivät kuin majakanvalot harmaiden kulmakarvojen alla. Hän etsii seuruetta, jossa ei ensimmäisenä alettaisi haastaa riitaa.
”Arvo!” Marjatta hihkaisi.
Arvon poskille kiipesi puna. Marjatta oli hänen nuoruudenihastuksensa. Se tyttö, jolle hän ei koskaan uskaltanut tunteitaan sanoiksi pukea, mutta jota hän oli teini-ikäisenä niin monet kerrat mielessään riisunut.
Kelpaiskos vähän varttuneempi naisseura? Marjatta virnisti.
Arvo vilkuili kuin omenavarkaisiin valmistautuva vekara ympärilleen ja siirtyi vikkelästi Marjatan pöytään.
”Muistatkos vielä Aunen?” Marjatta hymyili ja vinkkasi vieressään istuvan hopeahapsisen mummun suuntaan.
”La, la, la, olitkos sinä Lahtinen vai Laitila?” Arvo muisteli.
Aune ei ollut koulussakaan mikään hymytyttöpalkintojen pokkaaja vaan enemmänkin sellainen maailman murheiden kestokassi. Pippurinen maailmanparantaja.
”Lähelle meni. Laitinen, mutta 55 vuotta sitten. Sen jälkeen olen ollut Özdemir.”
Arvo käänsi korvansa lähemmäs Aunea.
”Özdemir”, Aune toisti.
Arvo asettui vielä lähemmäs Aunea ja painoi korvansa melkein tämän suuhun.
”Özdemir! Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä!”
”Aune ei ollut koulussakaan mikään hymytyttöpalkintojen pokkaaja vaan enemmänkin sellainen maailman murheiden kestokassi. Pippurinen maailmanparantaja.”
Puheensorina salissa loppui kuin teloituskomppanian edessä. Arvo ravisteli päätään. Vaikka Aunella ikää jo olikin, niin kyllä palkeista edelleen ääntä lähti. Sukunimi jäi suhisemaan Arvon korvaan. Marjatta silitti Arvoa selästä.
”Onhan kaikki hyvin?”
Arvo yritti päästä eroon suhinasta ravistelemalla nuppiaan kuin turkkiaan kuivaava koira, mutta näytti kuitenkin peukullaan, että kyllä tässä elossa ollaan edelleen.
”Aune on naimisissa turkkilaisen miehen kanssa”, Marjatta selvensi: ”Herra Özdemirin”.
”Enkä toiseen vaihda”, Aune napautti.
Arvo yllättyi miehen syntyperästä.
”Mutta te kuitenkin ymmärrätte toisianne?” hän kysyi ja jatkoi päänsä ravistamista.
”No niin hyvin kuin nyt nainen voi miestä ymmärtää”, Aune tuhahti.
”Niin, siis tarkoitin ettet sinä ainakaan koulussa mitään turkkia molottanut.”
Aune vetäytyi taaksepäin, jotta näkisi Arvon paremmin.
”Siis oletkos sinä Arvo humalassa?”
Arvo kurtisti taas kulmiaan.
”Mikäs helvetin koulukiusaajien kokoontumisajo tästä on nykyään tullut, kun jokaisessa pöydässä vain vinoillaan?”
Marjatta alkoi rauhoittavasti silittää Arvon kättä. Aune sen sijaan jatkoi samalla paatoksella.
”Minä alan olla läpeeni täynnä teitä rasisteja! Miten minä olisin voinut olla yhden ihmisen kanssa 55 vuotta, jos ainoa käyttämäni kieli hänen kanssaan olisi ollut tämä.”
Aune alkoi pyöritellä kieltään tavalla, jolla olisi päässyt heittämällä minkä tahansa pornosivuston Grandma-kategorian klikki-imuriksi.
Arvo käänsi kiireesti tulipunaisiksi lehahtaneet kasvonsa pois. Marjattaa huvitti. Mikään ei ollut muuttunut yli kuudessakymmenessä vuodessa. Arvo oli edelleen sisimmältään se kaino pikkupoika ja Aune tämän täydellinen vastakohta. Suorasuinen kapinallinen, joka teki kaiken aina mieluummin vasta- kuin myötäkarvaan. Nyt tarvittiin Marjatan rauhanneuvottelijan taitoja.
Kuva: Anu Nieminen
”Mutta Arvo, mitäs sinulle kuuluu?” Marjatta vaihtoi aihetta.
Arvo yritti kairata Aunen tukkoon huutamaa korvaansa.
”Kun kuuluisikin jotain… Niin, näitä eläkeläisten kiireitä.”
Samassa Sulevi ilmestyi pöydän luo.
”En kai häiritse?” hän kysyi.
Arvon ilmeestä päätellen häiritsi, mikä taas ei häirinnyt Sulevia.
”Aune, sinä kun olet lääkäri…” Sulevi aloitti.
”Olin”, Aune korjasi.
”Niin no, jos sinulla ei ole mitään muistisairautta, niin eiköhän ne taidot ole edelleen tallella. Joten…”
”Asiaan”, Aune jatkoi tiukasti.
Sulevia alkoi naurattaa.
”Et ole kyllä yhtään muuttunut.”
”Menetkö asiaan vai köpötteletkö takaisin pöytääsi?” Aune jatkoi vieläkin kireämmällä sävyllä.
”No jopas nyt, Sulevi hämmästyi Aunen äänensävyä.
”Niin, siis minulla kun on ollut tuon eturauhasen kanssa ongelmia, ja nyt lääkäri määräsi siihen sellaista lääkettä kuin Viagra ja…”
Aune keskeytti kuuluvalla äänellä Sulevin supatuksen: ”Ja sitten sinulle tuli mojova erektio?”
Arvo ja Marjatta yrittivät pitää pärstänsä peruslukemilla, mutta huonolla menestyksellä. Se sapetti Sulevia, joka yritti hyssytellä Aunea puhumaan hiljempaa.
”No, jotain sinnepäin…”
”Ja sille pitäisi tehdä jotain?” Aune jatkoi kuin olisi puhunut mannavellin keittoajasta.
Arvo ja Marjatta käänsivät katseensa pois. Heidän masuissaan porisi huutonaurupurkaus. Sulevi vilkuili huolestuneena lähipöytiin ja jatkoi supattaen:
”No ei täällä, tietenkään, helvetti sentään, mutta että kuuluuko se asiaan?”
”Onko sinulla vaimoa?” Aune kysyi.
”On.”
”Ja hän elää?”
”No tietenkin. Eihän se muuten olisi vaimo”, Sulevi sähähti.
”Kysyinkö minä, että oletko leski?” Aune jatkoi tylyllä linjallaan.
Arvo nautti tilanteesta. Sulevi sai kerrankin lipittää omia rohtojaan.
”Et, mutta, tuota… onko se ihan oikea ja hyvä lääke tähän?” Sulevi pälyili taas hermostuneesti ympärilleen ja osoitti nivusiaan.
”Eturauhasesi sijaitsee kylläkin ihan toisella puolen, mutta onko se hyvä lääke, sitä sinun kannattaisi varmaan kysyä minun sijaan vaimoltasi.”
Sulevi kääntyi kauhuissaan muiden pöytien puoleen varmistuakseen, ettei kukaan vaan kuullut Aunen äänekkäitä sanoja. Turha toivo, sillä viereisistä pöydistä näytettiin Suleville huvittuneena peukkua.
Sulevi luikki kuin kanalaan turhan reissun tehnyt kettu takaisin omaan pöytäänsä. Lääkkeillä turvotettu häntä koipiensa välissä. Arvo ojensi kätensä Aunelle.
”Kiitos. Koko luokan puolesta.”
Aune tarttui Arvon ojennettuun käteen ja hymyili ensimmäisen kerran.
”Sen verran pitää tarkentaa, että jos sinullakin on vaimosi mielestä eturauhasessasi jotain vikaa, niin voin edelleen kirjoittaa e-reseptejä.”
Arvoa alkoi punastuttaa. Taas.
”Olen eronnut mies, joten eiköhän tuo eturauhanen voida jättää rauhaan…”
Marjatta valpastui.
”Eronnut? Sinä? Kuka hullu tuollaisesta miehestä eroaa?”
Arvo alkoi nieleskellä. Marjatan sanat sujahtivatkin sukkana yllättävän syvälle. Marjatta kaappasi Arvon kainaloonsa.
”Niin, sellaista vaan tapahtuu”, Arvo takelteli.
”Millaista?” Aune kiinnostui.
”Että päätyy yhteen ihmisen kanssa, joka ei sittenkään ole se sydämen vaan jonkin muun syyn takia valittu.”
Aune tarttui kuin taikina sormiin Arvon sanoihin.
”Minkä ihmeen takia te sitten olitte yhdessä?”
”Kolmen ihmeen.”
Aune ja Marjatta olisivat antaneet vaikka eläkkeensä perusosan, jotta saisivat kuulla lisäperustelut.
”Lastemme”, Arvo jatkoi.
Marjatta alkoi kaivaa käsilaukustaan nenäliinaa. Aune laski kätensä Arvon kädelle. Lämpimässä puristuksessa oli enemmän sanoja kuin olisi mahtunut yhteen kirjastoautoon.
Marjatta kuivasi silmiään ja sanoi jo hieman huvittuneena: ”Sinne menivät vaivalla tehdyt meikit.”
”Kaunis olet noinkin”, Arvo sopersi.
Marjatta tarrasi Arvoa kaulasta ja pussasi tätä poskelle.
”Ihana olet. Edelleen.”
Arvolle tuli kiire vaihtaa puheenaihetta.
”Marjatta alkoi kaivaa käsilaukustaan nenäliinaa. Aune laski kätensä Arvon kädelle. Lämpimässä puristuksessa oli enemmän sanoja kuin olisi mahtunut yhteen kirjastoautoon.”
”Noh, tuota pitäisikö minun hakea meille kahvit?”
Arvon taskusta kuului sarja kilahduksia.
”Taasko se alkoi”, hän manasi ja ryhtyi kaivelemaan puhelintaan esiin.
”Joku lähettää sinulle viestejä. Ja aika innokkaasti”, Aune naurahti.
”Viestejä? Olen katsonut kaikki viestit, mutta ei täällä ole ainuttakaan lukematonta viestiä”, Arvo tutki ihmetellen puhelintaan.
”Annapas se luurisi tänne”, Aune pyysi ja laittoi lukulasit nenälleen.
Aune tutki hetken kännykkää ja kysyi ihmeissään:
”Siis täällähän on satoja lukemattomia WhatsApp-viestejä?”
Arvo meni varovasti lähemmäs Aunea.
”Nyt älä huuda, mutta anteeksi, mitä viestejä?”
”WhatsApp. Haluatko että avaan tämän?”
”Kaikin mokomin.”
Aunea alkoi hymyilyttää.
Kuva: Anu Nieminen
”Täällä on ainakin joku kiukkuinen Iida, joka kutsuu sinua papaksi ja ihmettelee, miksi et ole vastannut hänen viesteihinsä. Eikä tämä Eetukaan tunnu maailman parhaimmalla tuulella olevan, vaikka ei näköjään vielä osaa edes kunnolla kirjoittaa”, Aune hymyili.
”No voi ny helvetti… annas tänne.”
Arvo tutki puhelintaan.
”En minä ole tämmöisestä vatsapista mitään tiennyt.”
”Et mutta lapsenlapsesi ovat”, Aune naurahti.
”Tai siis oletan, että nuo ovat lapsenlapsiasi, kun kutsuvat sinua papaksi.”
Arvon kasvoille levisi lämmin hymy. Marjatta pukkasi Arvoa kylkeen ja sanoi kiusoittelevasti:
”Kyllä sitä nyt ollaan niin pappaa. Mutta haetkos sinä meille sitä kahvia?”
”Niin tosiaan, tuleeko niihin mitään mukaan?”
”Turkkilaisessa sananlaskussa sanotaan, että kahvin kuuluu olla mustaa kuin helvetti, vahvaa kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus. Eli mustana ja sokeria”, Aune tilasi.
”Tuo minullekin sellainen. Ja laita kunnolla sitä rakkautta mukaan”, Marjatta virnisti.
Arvon mentyä hakemaan rakkaudentäyteistä tilausta Aune kumartui Marjatan puoleen ja vinkkasi Arvon suuntaan.
”Eikös tuo olisi tuossa sinulle kuin tarjottimella?”
Nyt Marjattaa alkoi puolestaan ujostuttaa.
”Ei herranjumala, tehän olette molemmat edelleen kuin kaksi kakaraa”, Aune naurahti: ”Tietääkö Arvo että olet ollut pitkään leskenä?”
”Mistä se sen tietäisi.”
Sen enempää selittelemättä Aune nousi pöydästä ja painui Arvon luo.
”Annas minä otan yhden kupin”, Aune aloitti.
”Kiitos, itse asiassa tässä olivatkin jo kädet täynnä.”
”Odotas Arvo vähän.”
Arvo hämmentyi Aunen salaperäisestä äänensävystä.
”Noh, onko jokin hätä?”
”Tavallaan”, Aune vinkkasi Marjatan suuntaan: ”Olen huolissani Marjatasta. Hänen miehensä kuoli kymmenisen vuotta sitten ja hän tarvitsisi seuraa. Tiedäthän, että joku veisi joskus syömään, kävelylle tai vaikka teatteriin.”
”Mu-mutta enhän minä nyt voi sellaista mennä ehdottamaan, leskirouvalle”, Arvo takelteli.
Aune pukkasi Arvoa kylkeen ja iski silmää.
”Sinä jos kuka voit, nyt kun sinulla on se WhatsAppikin auki.”
Arvo alkoi höllätä solmiotaan. Kurkkua alkoi kummasti kuristaa.
”Niin no, jos se suinkin on mahdollista, niin mielellänihän minä…”
”Arvo, oli minulla silmät päässä jo silloin siellä koulussa, eikä tuo nyt niin vanhaa suolaa vielä ole, ettei se vieläkin voisi janottaa”, Aune naurahti ja vilkaisi uudestaan Marjatan suuntaan.
Arvosta tuntui kuin häntä luettaisiin kuin avointa epikriisiä.
”No jos minä vaan kelpaan seuraksi, niin…”
Aune taputti Arvon rintaa suunnilleen siltä kohdin, missä sydämen pitäisi läpättää.
”Annapas tämän päättää. Tällä kertaa.”
Aune ja Arvo palasivat pöytään. Marjatta huomasi molempien ilmeistä, että jotain oli tekeillä.
”Noh? Mitkäs metkut teillä on mielessä?” hän kiinnostui.
Arvo ei saanut sanaa suustaan vaan sekoitteli hermostuneena kahviaan. Aune otti ohjat käsiinsä.
”Niin, Arvo kysyi minulta, mahtaisitkohan sinä joskus haluta lähteä hänen kanssaan päiväkävelylle, ja minä sanoin että mahtaisit.”
Marjatta alkoi leyhyttää punehtuvia kasvojaan.
”Oho. Siis sehän olisi enemmän kuin ihanaa päästä juttelemaan ja muistelemaan menneitä”, hän kehräsi.
Arvo olisi voinut heitellä sydämen muotoisia kärrynpyöriä, mutta tyytyi painamaan vain onnellisen katseensa alas. Niin ihanalta hänestä tuntui. Aune huokaisi syvään.
”On se nyt kumma, kun seitsemänkymmentäviisivuotiaat eivät vieläkään osaa itse hoitaa asioitaan”, hän hymähti ja otti pitkän siemauksen makeanmustasta kahvistaan.
Kolmikko vaihtoi vielä ennen luokkakokouksen päättymistä keskenään puhelinnumeronsa. Yllättäen Arvo sai ensimmäisenä Aunelta WhatsApp-viestin: ”Jos tulevat päiväkahvittelut alkavat aiheuttaa eturauhasessasi ongelmia, voin kirjoittaa siihen reseptin. Lähimmäisenrakkaudella Aune, vuosimallia 1945.”
Lue Juha Vuorisen blogitekstit tästä.