Juha Vuorisen kesänovelli: Paluu Paskolammille - Yli 70-vuotiaat urjalalaiset päättävät pistää kesäteatterin pystyyn

Suomi on tuhansien vedettyjen lärvien mutta myös järvien maa, eikä ihme, että Urjalankin kokoiselta paikkakunnalta järviä löytyy peräti 37 kappaletta. Ne eivät kuitenkaan ole mitä tahansa lutakoita, vaan Rutajärvelläkin on rantaviivaa melkein 40 kilometriä. Siellähän voisi järjestää vaikka rantavesijuoksun maratonkisan, kunhan muistaa juosta kilometrin mittaisen loppusuoran pariin kertaan päästä päähän. Vain siten tulee mitta täyteen.

Pärskäyttävin Urjalan järvistä on Huhdissa sijaitseva Paskolammi, jonka länsirannalla on yleinen uimaranta. Eikä se olekaan mikä tahansa vapaa-ajantappokeskus, sillä sen vieressä on nykyisin hyvin suosittu frisbeegolfrata. Tämäkin viittaa vahvasti siihen, että järvi olisi nimeään paremmassa kunnossa.

Urjala on kiistatta mielikuvitusta kutitteleva paikka. Tai on ainakin ollut ennen kaiken maailman kuntaliitoksia, sillä sen entisiä naapurikuntia olivat sellaiset helmet kuin Tyrvää ja Vammala, jotka sittemmin pakkonaitettiin osaksi Sastamalaa. Enää eivät urjalalaiset voi käydä hankkimassa naapurikunnan teurastamon tehtaanmyymälästä saunalenkkiä, jonka päällä lukee niinkin herkullinen nimi kuin Vammalan liha. Tai kertoa käyneensä juuri Tyrväällä, mihin vastaaja voisi veistellä puujalkamaisen vastakysymyksen: “Että anteeks millä?”

Urjala tunnetaan myös rehevästä kulttuuriperinnöstään, ovathan kansalliskirjailijamme Väinö Linnankin juuret syvällä synnyinkunnassaan. Ei siis ihme, että ikääntyvän pitäjän virkeät vanhukset olivat lyöneet harmaat päänsä yhteen ja päättäneet näyttää, mistä se broileri oikein pissii. Syntyi idea ikärajallisesta kesäteatterista, jossa yhdelläkään alle seitsemänkymppisellä ei olisi mitään asiaa kuin katsomon puolelle. Näyttämö tulisi tursuamaan pelkkää rautaista kokemusta, vaikka harrastajateatterilaisia olivatkin.

Teatterin perustamiskokoukseen osallistui kymmenen aktiivista seniori-ikäistä teatterinystävää. Vaikka kaikki tarkoittivat hyvää, ryhmä oli selkeästi jakaantunut kahtia, ja eripuraa oli ilmassa heti kokoontumisen alusta lähtien. 40-luvulla syntyneet nimittelivät 50-luvulla syntyneitä pennuiksi, vaikka osalla heistä oli jo aikuisia lapsenlapsia, mutta sellaista se on se ikärasismi. Toinen jakolinja kulki aika tarkalleen siinä, missä naisilla kulkee lihaisa viiva tehdas­asetuksena. Sukupuolirooleissa.

Ukkoja ei näytteleminen kiinnostanut, vaan he olivat enemmän tai vähemmän pakotettuina paikalla, sillä teatterikärpäsen pureskelemat mammat olivat tehneet selväksi, että pirttikalusto pantaisiin puoliksi, jos siippa ei ottaisi edes pientä roolia vastaan. Niinpä kesäteatterin kahviossa istuskeli muutama vaari, joka olisi solahtanut täydellisesti päärooliin, mikäli olisi tehty teatterisovitusta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta. Mutta kun ei tehty, ja kunnioituksesta Väinö Linnaa kohtaan myös käsikirjoitus päätettiin naputella ihan urjalalaisin voimin. Hyvä niin, sillä valtaosa miespuolisesta orjatyövoimasta oli tehnyt selväksi, että he voisivat kyllä tulla lavalle, mutta sanaakaan eivät lausuisi. Ainakaan ääneen. Eli ainakin osin pitäisi peruutella mykkäfilmien kulta-ajalle.

Porukan kynävirtuoosi oli 72-vuotias Anneli, joka kunnan päihdeterapeuttina toimiessaan oli harjaantunut tulemaan toimeen monenlaisten persoonien kanssa, ja siinä sivussa hän oli oppinut luovaa kerrontaa. Juopot kun ovat mestareita keksimään jos jonkinlaisia selityksiä juomiselleen, ja vuosien varrella Annelille olikin kertynyt melkoinen arkisto toinen toistaan sydäntä särkevämpiä tarinoita, joiden sirpaleita poimimalla saisi myös melkoisen näytelmän aikaiseksi.

Anneli istuutui itseoikeutetusti pöydän päähän vähän kuin puheenjohtajan paikalle ja toivotti eläkeläistoverinsa tervetulleiksi.

”Suuri lämpö rinnassani katson teitä, rakkaat ystäväni, ja toivotan kaikki sydämellisesti tervetulleiksi mukaan tuottamaan iloa muille paikkakuntalaisille”, hän aloitti.

Jostain kuului huvittuneella miehen äänellä: ”Lämpö rinnassani. Miksei molemmissa?”

Anneli ei moisesta lohkaisusta hätkähtänyt, vaan päätti saada nurinan loppumaan ja paikalle tulleet miehetkin hyvälle tuulelle.

”Mitäs jos aloittaisimme sellaisella rilluttelulla, että ensin otetaan huikka viinaa ja sitten käydään pussailemassa heinäladossa? Niin kuin tehtiin omassa nuoruudessammekin.”

Naiset olivat haltioissaan ideasta, mutta miehet pitivät umpiluiset päänsä.

”Ettäkö rupeaisin jonkun ventovieraan akannahjuksen tekohampaita nuolemaan ja vielä yleisön edessä? En saatana oo tämmösessä hommassa mukana ollenkaan, se nyt on ainakin ihan varma”, murahti 70 vuoden ikään päässyt Martti.

Siitä 40-lukulaisten ryhmästä pomppasi pystyyn 75-vuotias Kaarina, joka marssi Martin eteen, avasi suunsa kuin Rovaniemen markkinoille kaupattavaksi kiikutettu hevonen ja komensi: ”Katopas Martti tänne.”

Martti silmäili virheetöntä hammasrivistöä ja alkoi hoilata vanhaa lorua: ”Harjaa hampaat yltä alta, pusu maistuu paremmalta.”

Muissa miehissä Martin lohkaisu aiheutti naureskelua. Kaarinaakaan eivät ukkojen hohotukset heilauttaneet.

”En tiedä, kuinka moneen osaat laskea, mutta laskes nyt, kuinka monta omaa hammasta minulla on vielä tallella”, hän naurahti ja avasi uudestaan suunsa.

Martti katsoi tarkemmin eikä löytänyt kidasta jälkeäkään hammasproteeseista.

”On noi sitten omat tai lainarouskuttimet, niin siitäkään huolimatta en rupea vieraitten akkojen turpia nuolemaan”, Martti puolustautui.

Yllättäen Martin puoliso Marjatta kimposi kiukkuisena pystyyn ja ryhtyi torumaan miestään: ”On se ny kumma, kun ei turpasyltty vieraan eukon kanssa enää kiinnosta. Kyllä se vaan ennen kelpas.”

Martin kasvoille alkoi levitä tumma puna. Ei ujoudesta vaan kiukusta. Marjatta oli taas kerran kaivanut esiin sen melkein 60 vuotta vanhan episodin, kun Martti oli maistanut ensisuudelman taikaa Punkalaitumen puolella sijaitsevalla ikonisella Särkän tanssilavalla. Ei Marjatan, vaan jonkun paikallisen neitokaisen kanssa.

Jotenkin Martti olisi tämän vuosikymmeniä kestäneen marinan suukottelustaan ymmärtänyt, jos he olisivat olleet jo silloin Marjatan kanssa yhdessä, mutta kun Marjatta oli tuolloin vasta naulinnut silmänsä häneen, ja tämän päässä olivat alkaneet jauhaa samanlaiset riimit kuin Vexi Salmella vuonna 1977, kun hän sanoitti Hannelle ison hitin nimeltä Hän on mun.

Kyseisen hitin kertosäe sattui muuten olemaan lähes valokuvantarkka kopio 60-luvun alun Martista, joka oli lökäpöksyinen, ujo, laiha ja muutenkin arka. Marjatan silmissä siis hellyyttä vaativa poikaparka. Lopulta määrätietoinen Marjatta sai Tottijärveltä haluamansa, ja niin taisi saada Marttikin. Tuskinpa he muuten olisivat jaksaneet kompastella lähes kuutta vuosikymmentä samalla polulla. Martilla oli siis kelpo syy pillastua ikivanhan asian kaivelusta, ja hän päätti antaa vaimolleen opetuksen: ”No perkele. Näytellääs sitten sellainen Kulkurin valssi, että tuntuu.”

© Erkki Meriluoto

Sen sanottuaan Martti kaappasi Kaarinan kainaloonsa, taivutti tämän kuin Tauno Palo Ansansa komealle kaarelle, painoi huulensa hämmentyneen mummelin suulle ja alkoi ahnaasti suudella tätä. Kesäteatterin kahvioon laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan Martin ja Kaarinan suusta kuuluva imeskelyn ääni.

Suuteloinnin loputtua Martti palautti Kaarinan pystyasentoon ja jäi kiinnostuneena odottamaan vaimonsa kommenttia. Ensimmäisenä kuului kuitenkin vähän pökertyneen oloisen Kaarinan yllättynyt, mutta paljon paljastava huokaus: ”No huh sentään.”

Kaikkien katseet kääntyivät Marjattaan, joka tajusi juuri sutineensa ihan itse itsensä nurkkaan. Tätähän hän oli äsken vaatinut. Että mies suostuisi suutelemaan vierasta naista, ja nyt kun se tapahtui, niin olihan se melkoisen maukasta katseltavaa, varsinkin kun Kaarinalla ilmiselvästi pyöri sukkien lisäksi Tena pöksyissä. Mutta ennen kuin Marjatta ehti suutaan avata, puheenvuoron sieppasikin Kaarinan mies Alpo, joka nousi hieman horjahtaen pystyyn, kääntyi Anneliin päin ja ärähti: ”Kuulehan Anneli, onkos tämä joku teidän akkojen salaliitto, että minun eukkokultaani ruvettiin tuolla tavalla imeskelemään ja taivuttelemaan?”

Anneli ja Kaarina kummastelivat, mistä ihmeestä Alpo puhui. Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa sanaakaan, Alpo jatkoi vimmaisena: ”Elkää yhtään yrittäkö. En mää sokea ole. Enkä enää puolikuurokaan.”

Hän kopautti vakuudeksi kuulokojettaan.

”Jos te luulitte, etten mää ole huomannu, niin kyllä mää huomasin.”

Kaarina silmäili huolestuneena miestään. Että mikä siihen nyt iski.

”Mistä ihmeestä sää Alpo oikein puhut?” Kaarina hämmästeli.

Alpo vilkaisi ensin Marttia, sitten vaimoaan ja pamautti: ”Luulikko oikeesti, etten mää huomannu, miten sää kattelit aina ton Martin perään, vaikka oltiin jo yhressä?”

Nyt oli Marjatan vuoro loksauttaa suunsa auki.

”Anteeks mitä?” Marjatta sihahti ja mulkoili vuoroin Marttia ja Kaarinaa, jotka olivat kuin Väinö Linnan luoma Hietanen tämän todetessa: ”Mää ihmettelen oikke kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyöty.”

Kohta Martilla alkoi taas puna kiivetä kasvoille, eikä tälläkään kertaa ujoudesta tai täydellisesti yllätetyksi joutumisesta, vaan ihan silkasta pettymyksestä. Marjatta hätkähti, sillä hän jos kuka tunsi miehensä ja tiesi, että nyt oli taidettu mennä sellaisen rajan yli, että kohta joku lähtisi sen ­viimeisen rajan taa, jos häntä ei pian saataisi rauhoitettua. Marjatta yritti lähestyä miestään vähän kuin lohdutusta hakeva lapsi ja alkoi lässyttää: ”Martti, kaikki on hyvin. Täsä on ny joku väärinkäsitys vaan.”

Martti työnsi kätensä kuin muurinmurtajan Marjatan eteen. Nyt ei kannattanut tulla askeltakaan lähemmäksi. Ennen kuin Martti ehti murahtaa omaa mielipidettään Alpon epäilyistä ja koko näytelmästä, Kaarina astui kuin teloituskomppanian eteen, latasi itsensä vetämällä kerran syvään henkeä ja antoi sitten tulla.

”Hyvä on. Puhutaas ny sitte kerranki suut puhtaaksi. Olen mää varmasti joskus kattellut tuon Martin perään, mutta aina oon aatellu, et Marjatalla on käyny elämässä onni, kun on rinnalleen niin sopivan miähen löytäny.”

Sitten hän kääntyi katsomaan omaa miestään.

”Ja niin luulin määkin löytäneeni, mutta näiden vuosien jälkeen paljastuitkin miäheks, joka on säilönyt asioita sisällään kuin mikäkin hapankurkkupurkki, eikä sussa ole ollu miestä sanomaan, millasta typeryyttä olet sisälläs kantanut. Kyllä mää olisin kuule lähteny jo aikoja sitten, jos mun sydämeni hakkais toiselle miehelle. Oli se mies sitten vapaa tai ei. Mutta sulle se on aina lyöny.”

Tuntui kuin avaruuden musta aukko olisi nielaissut koko urjalalaisen kesäteatterin kahvion eläkeläisseurueineen päivineen. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun miehet alkoivat kröhiä kurkkuaan selväksi. Sinnehän se liikutus tuppaa yleensä ukoilla jäämään juntturaan.

Naiset eivät yrittäneetkään peitellä tunteitaan. Alpollakin oli kyyneleet silmissä. Ensimmäistä kertaa Kaarinan nähden. Kaarina astui lähemmäs miestään, joka otti vapisevin käsin vaimon syliinsä ja kuiskasi tämän korvaan: ”Anteeksi.”

Kaarinan puheesta ja Alpon reaktiosta syvästi liikuttunut Marjatta yritti hakea anteeksipyytävää katsekontaktia mieheensä, joka oli vähintäänkin yhtä hämmästynyt kaikesta kokemastaan kuin nekin, jotka olivat olleet vain katsomopaikoilla tässä kummallisessa kokouksessa. Martti ojensi lopulta kätensä vaimolleen ja veti tämän lähelleen. Marjatta painautui nyyhkien vasten Marttia. Siinä oli äänettömästi huudettu anteeksipyyntö.

Suurimpien tunnekuohujen laimennuttua vain sellaisiksi lempeiksi kesäillan lainehiksi Anneli palasi taas puheenjohtajan rooliinsa ja ehdotti: ”Mitäpäs tuumaatte, jos yritänkin kirjoittaa tästä äsken tapahtuneesta sellaisen oikein marenkisen rakkausnäytelmän?”

Yllättäen Alpo oli innokkaimpana sanomassa: ”Mutta yhdellä ehdolla.”

Tunnelma jännittyi uudestaan, ja muut odottivat, että millainenkohan imperiumin vastaisku sieltä oli tulossa. Alpo katsoi lämpimästi Marttia ja vaimoaan ja lausui: ”Että nuo joutuvat suutelemaan toisiaan.”

Martti nosti heti vastalauseena kätensä pystyyn.

”Muuten meni oikein, mutta meni kumminkin vähän väärin”, hän korjasi.

Alpo, Kaarina ja Marjatta katsoivat uteliaina Marttia, joka jatkoi: ”Ei jouduta, vaan saadaan suudella.”

Marjatta tökkäsi miestään kylkeen ja lausui ääni täynnä kaiken suvaitsevaa rakkautta: ”No, oletkos siinä.”

Anneli silmäili tyytyväisenä silkkaa rakkautta säteilevää kesäteatterilaumaansa ja ehdotti: ”Eiköhän lähdetä porukalla Paskolammille uimaan niinku silloin vanhaan hyvään aikaan.”

Sinnehän he menivät. Ja todennäköisesti suoraan sinne syvään päähän.

Lue myös: Minulla on muuten ihanat rinnat