Juhlan pimeä puoli – Alistamista, syrjintää ja raakaa rasismia

Heja, grabbar!

Marraskuun kuudentena meillä vedetään taas liput salkoon. On ruotsalaisuuden päivä, Svenka dagen.

Juhlaan on monta hyvää syytä: Suomessa asuu 300 000 ihmistä, jotka puhuvat äidinkielenään ruotsia. Vastaavasti Ruotsissa asuu 700 000 ihmistä, joilla on suomalaiset sukujuuret.

Eikä pidä unohtaa kaikkia meitä, jotka olemme käyneet Ruotsissa kesätöissä tai opiskelleet ruotsia.

Meitä on miljoonia.

Ja meitä kaikkia sitoo sama, ikivanha kohtalonyhteys. Vuosisatojen kuluessa suomalaiset ja ruotsalaiset ovat tapelleet, työskennelleet ja tehneet lapsia yhdessä.

Olisi kai luonnollista, että meitä kiinnostaa muistella ihmisiä, jotka ovat sukkuloineet idän ja lännen väliä rahan, rakkauden tai sodan vuoksi.

Seikkailijoita ja suurmiehiä.

Yläluokkaa, luokkaretken tehnyttä keskiluokkaa.

Sotilaita ja sotalapsia.

Rasvanahkaduunareita ja raakaa viinaa kittaavia kulman kundeja.

Lauluja ja niiden laulajia.

Mutta ei.

Tuntematon tunnari

Svenska dagen on kuin pakkoruotsi: Puiseva muodollisuus, joka hoidetaan mahdollisimman nopeasti pois alta. Suomen lippu, joka vedetään salkoon väkinäinen hymy huulilla.

Virallisten muodollisuuksien jälkeen edes suomenruotsalaiset eivät tunnu tietävän, miten tätä päivää pitäisi juhlia. Tai ehkä he eivät vain välitä.

Juhlapäivää on vietetty vuodesta 1908, mutta sen virallisesta tunnuslaulusta Modersmålets songista löytyy Spotifysta yksi levytetty versio: Modersmålets song (skit), jonka esittää kirkkonummelainen rap-yhtye Likanen Etelä. Tuntemattoman bändin kappaleet käsittelevät suomenruotsalaisuutta, huumeita ja kotikaupungin pimeää puolta.

Eivät ruotsinsuomalaisetkaan – siis ne 700 000 – juhli ruotsalaisuuden päivää. Heidän oma juhlapäivänsä on 24. helmikuuta.

Harva ruotsalainen on ylipäätään edes kuullut, että Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia. Sitä on päätetty olla opettamatta lapsille koulussa.

Niin että skål på den saken.

Kielikielto

Kaksikielisyys on rikkaus. Mutta on se paljon muutakin. Veljellisen kisailun lisäksi Suomen ja Ruotsin historiaa leimaa häpeä ja alistaminen.

Ja raaka rasismi. Samantapainen kuin Yhdysvalloissa.

Vielä 1920-luvulla Ruotsi oli rotubiologian edelläkävijä maailmassa. Uppsalan rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg esitti, ettei suomalaisia ja ruotsalaisia saa sekoittaa keskenään. Ylipäätään suomalaisten maahanmuutto tulisi kokonaan estää.

Suomi nähtiin surkeana junttilana. Tukholman poliisin mukaan pääkaupunkiin saapuneet suomalaiset olivat ”huonointa ainesta, joka on tuotu vieraasta maasta Ruotsiin.”

Virallinen Ruotsi pyrki määrätietoisesti ja tieteellisin keinoin alentamaan suomalaisten arvoa. Suomenkielisiä kiellettiin käyttämästä omaa äidinkieltään, vaikka länsinaapurissa oli asunut suomenkielistä väestöä ainakin 1500-luvulta lähtien.

Vielä 1990-luvulla monet ruotsalaiset koulut kielsivät suomalaisia oppilaita puhumasta omaa äidinkieltään koulumatkoilla.

Entä ”finnjeevelit”?

Ruotsinsuomalainen Kristian Borg poseeraa Kustaa II Aadolfin patsaalla Turussa. ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA

Näistä kipeistä kokemuksista meillä ei ole ollut tapana puhua. Mutta vastikään julkaistu Finnjävlar-kokoelmateos (Vastapaino) antaa puheenvuoron ruotsinsuomalaisille. Kirjan toimittanut Kristian Borg on itse ruotsinsuomalainen toimittaja ja kustantaja. Hän kuvailee ruotsinsuomalaisten kertomuksia ”sorron ja vastarinnan historiaksi”.

Borg kävi lokakuussa Turun kirjamessuilla kertomassa kirjastaan. Ruotsinlaivalla hänen päässään napsahti.

”Joku ylpeys siinä on. Se on kummallista, sillä minä en ole yhtään nationalisti. Mutta jollain tapaa koin tulevani kotiin”, koko ikänsä Ruotsissa asunut Borg sanoo.

Borgin omat vanhemmat tapasivat alunperin ruotsinlaivalla – tai suomenlaivalla, kuten Ruotsissa tavataan sanoa.

”Äiti työskenteli laivan ravintolassa kylmäkkönä. Sieltä isä kuulemma iski hänet”, Borg naurahtaa.

Borg sanoo olleensa hermostunut tullessaan Suomeen.

”En osannut yhtään arvata, millaisen vastaanoton saan. Mutta vastaanotto oli hyvä. Finnjävel-kirja tuntuu avaavan uusia keskusteluita. Ihmiset haluavat kertoa oman tarinansa.”

Ruotsalaisuuden päivästä Kristian Borg ei ole koskaan kuullut. Hän myöntää tuntevansa huonosti myös suomenruotsalaisten kulttuuria.

”Ehkä me olemme vähemmistöinä jossain mielessä toistemme peilikuvia. Mutta ei niitä voi ihan helposti verrata. Historia on niin erilainen.”

Joka tapauksessa häntä kiinnostaa ajatus, että juhlapäivä koskettaisi jotenkin myös ruotsinsuomalaisia.

Ehkä juhlat voisi järjestää tulevaisuudessa vaikka Viking Linella?

”Hyvä ajatus! Olen kuullut, että aika monen muunkin vanhemmat ovat tavanneet laivalla. Ehkä asiasta pitäisi vähän puhua varustamon kanssa.”

Juurille

Ehkä juhlille alkaisi olla sosiaalinen tilaus. Ruotsinsuomalaisen työväestön historia on ollut pitkään vaiettu aihe. Oikeastaan vasta 2000-luvulla toisen ja kolmannen polven siirtolaiset ovat alkaneet kiinnostua omista juuristaan. Heistä on tullut uusi ruotsalainen keskiluokka, joka haluaa kirjoittaa oman historiansa.

”Helsinki, tule mut hakemaan”, kuten toisen polven ruotsinsuomalainen Anna Järvinen lauloi jo vuonna 2007.

Samoihin aikoihin ilmestyi Susanna Alakosken romaani Sikalat, joka käsitteli ruotsinsuomalaisen siirtolaisperheen viinanhuuruisia vaiheita Ystadissa, Fridhemin lähiössä. Kirjasta tuli bestseller Ruotsissa.

Finnjävlar-kirjassa Alakoski kirjoittaa ruotsalaisesta sulauttamispolitiikasta, jonka kohteeksi hänen perheensä joutui: ”Asiantuntijat evästivät vanhempiani, että lasten kanssa ei kuulu puhua suomea.”

Alakoski on 60-luvun siirtolaissukupolven lapsi. Hän kasvoi todellisuudessa, jossa suomalaiset työläiset ovat Ruotsin uusi alaluokka. Hän sanoo ymmärtäneensä jo lapsena ”vaistomaisesti” olla käyttämättä suomea.

”Me häpesimme”, Alakoski kirjoittaa.

Juhlahäpeä

Monien muidenkin siirtolaisten tarinoissa toistuu häpeä. Syrjintä, jota ruotsalaiset ovat harrastaneet suomenkieltä kohtaan. Moni heistä on ymmärtänyt vasta aikuisena, että kaksikielisyys on rikkaus. Oivallus on edellyttänyt sinnikästä itsetutkiskelua.

”Kun on saanut niin kauan kuulla, että puhut huonompaa kieltä kuin muut. Tai että sun kieli ei ole oikea kieli. Ja kun ihmiset nauravat sinulle”, Kristian Borg sanoo.

Ja samaan aikaan meillä on vedetty lippua salkoon.

Ehkä nyt on meidän vuoromme hävetä. Ajatella kaikkia niitä vuosia, kun ruotsalaiset ovat sortaneet meidän maanmiehiämme ja heidän lapsiaan, emmekä me ole tehneet mitään. Tai vielä pahempaa: me olemme nostelleet skumppamaljoja ruotsalaisuuden kunniaksi.

Anteeksi Kristian.

Anteeksi Anna.

Anteeksi Susanna.

Voitteko koskaan antaa anteeksi, että minä olen kuunnellut nyökytellen juhlapuheita kaksikielisyyden rikkaudesta samalla, kun teitä on painettu maanrakoon?

Vai olisiko se liikaa pyydetty?

Kipupisteitä

Monikulttuurisuus on 2010-luvun iso trendi. Ihmiset ja ajatukset liikkuvat maan rajojen yli ketterästi. Sekä Suomessa että Ruotsissa puhutaan paljon pakolaisten nopeasta kotouttamisesta.

Yhteinen historiamme osoittaa, miten työlästä kulttuurien yhteensovittaminen on.

Miten paljon historia painaa.

”Kaksi kieltä, kaksi kansaa”, sanoi ruotsinkielen professori, svekomaanien voimahahmo Alex Olof Freudenthal 1800-luvun lopulla.

Niihin aikoihin Suomessa vallitsi kärjekäs vastakkainasettelu suomenmielisten fennomaanien ja ruotsinmielisten svekomaanien välillä. Svekomaanien ajattelu lähti siitä, että kieli määrittää kansan. Moni ruotsinkielinen ajatteli sen aikaisen rotuopin mukaan olevansa germaanista rotua, joka on suomalaista rotua ylempänä.

Rotuoppia käytettiin perusteluna, miksi ruotsinkielisen eliitin valta-asema tulisi säilyttää Suomessa.

Vähitellen rotukysymykset jäivät sivuun ja niiden tilalle tuli keskustelu kaksikielisyydestä.

Poliittinen ruotsalaisuuden päivä

Ruotsalaisuuden päivä toimi aikoinaan myös provokaationa. Se synnytti kaduilla väkivaltaa ja levottomuuksia. ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA

Ruotsalaisuuden päivää juhlittiin ensi kertaa 1908. Idea syntyi Ruotsalaisen kansanpuolueen johdossa. Tavoitteena oli nimenomaan koota koko ruotsia puhuva väestö yhteen. Ruotsalaisuuden päiväksi valittiin kuudes marraskuuta, kuningas Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä.

Suurvaltasymboliikalle oli varmasti omat syynsä. 1900-luvun alussa maailma kuohui, ja pienen Suomen tulevaisuus oli epävarma. Siksi kuulostaa luonnolliselta, että ruotsinkielinen vähemmistö haki turvaa Ruotsista.

Mutta ruotsalaisuuden päivä toimi myös provokaationa. Se synnytti kaduilla väkivaltaa ja levottomuuksia. Vielä 30-luvulla itsenäisyysmieliset suomenkieliset kutsuivat sitä aggressiivisen imperialismin juhlapäiväksi. Ja aggressioon vastattiin aggressiolla.

Siitä on kauan. Mutta onko vastakkainasettelu todella unohdettu?

Ainakin perussuomalaiset hyödyntää omassa toiminnassaan historian peruskuvastoa. Svedupellet, pakkoruotsi ja bättre folk -ajattelu elävät ja voivat hyvin.

Samalla tavalla tsaarin ajan ruotsinkielisen eliitin vaikutus leijuu yhä ympärillämme.

Säätiösvenska

Ruotsinkielisten kulttuurisäätiöiden miljardiomaisuuksien pesämunat kerättiin 1800-luvulla. Nyt varallisuutta käytetään yhteiskunnallisen vaikuttamisen pelimerkkeinä.

Viime presidentinvaaleissa RKP:n ehdokas Eva Biaudet käytti kampanjaansa puoli miljoonaa euroa. Yli puolet summasta maksoi Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland. Säätiö ei kerro taloudenpidostaan. Mutta hyvä arvaus on, että kirstun pohjalta löytyy svekomaanien 1800-luvulla keräämää vanhaa rahaa.

Yhteiskuntaluokan ja kielen välinen yhteys näkyi myös vuoden 1918 sisällissodassa, missä ruotsinkielinen eliitti taisteli valkoisten puolella. Suuri osa valkoisen armeijan päällystöstä oli ruotsinkielisiä.

Kun taistelut taukosivat, porvariyhteys jatkui. Kahden kansalliskielen malli sementoitiin Suomen perustuslakiin sisällissodan jälkeisenä kesänä 1919. Esitystä valmisteltiin sodan jälkeisessä tynkäeduskunnassa, josta puuttui koko poliittinen vasemmisto. Kaksikielisyys kirjattiin valtiomuotoon aikana, jolloin Rkp:n poliittinen painoarvo oli vahva – ehkä vahvempi kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa.

Käännös ympäri

Siis mitä me juhlimme, kun juhlimme ruotsalaisuuden päivää?

”Sitä, että Suomi on yksi kansa, kaksi kieltä”, sanoo Markus Österlund.

Hän on Folktingetin pääsihteeri. Kyseessä on järjestö, joka vastaa käytännössä ruotsalaisuuden päivän juhlallisuuksista. Folktingetin olemassaolo on kirjattu meillä lakiin. Lakikirjan mukaan Folktingetin tehtävä on ”edistää Suomen ruotsinkielisen väestön oikeuksia ja toimia tämän väestön sivistyksellisten ja yhteiskunnallisten olojen kehittämiseksi sekä ruotsin kielen aseman edistämiseksi Suomessa.”

Österlund sanoo varttuneensa itse ruotsinkielisessä perheessä, jossa kannustettiin Suomen jääkiekkojoukkuetta.

”Meillä on ollut halu todistaa, että ollaan suomalaisia, ei ruotsalaisia”, hän sanoo.

Hänestä on selvä, että suomenruotsalaisten identiteetti on suomalainen.

Se tarkoittaa, että ruotsalaisuuden päivänä juhlitaan oikeastaan suomalaisuutta?

”Kyllä. Tänä vuonna me järjestämme Helsingin Keskuskadulla kansanjuhlan, jossa tarjotaan kahvia kaikille. Suomi on kaksikielinen maa”, Österlund sanoo.

”On tärkeä juhlistaa sitä, että me olemme yhdessä.”

Uskallusta yhdessä

Virallisissa piireissä ruotsalaisuuden päivä on laajentunut Svenska veckaniksi, jonka aikana järjestetään monenlaista ruotsinkielistä ohjelmaa. Teemaviikkoon osallistuu tänä vuonna 15 kaupunkia. Folktinget on pyrkinyt tuomaan kaksikielisyyden juhlan myös kouluihin.

Österlund tunnustaa, että ruotsinsuomalaiset ovat jääneet juhlajärjestelyissä paitsioon.

Ylipäätään ruotsinsuomalaisista ja suomenruotsalaisista ei ole ollut tapana puhua samassa yhteydessä. Ihan kuin kyseessä olisi kaksi eri rotua.

”Siksi me olemme alkaneet tehdä yhteistyötä suomenkielisten kanssa Ruotsissa.”

Tänä syksynä Folktinget oli mukana Göteborgin kirjamessuilla.

”Siellä nuorisojärjestö on puhunut ruotsinsuomalaisten asemasta aika paljon.”

Vuonna 2013 ruotsinsuomalaisten Sisuradiolla oli kampanja nimeltä Våga Finska (suom. Uskalla suomea). Radioon tuli kasapäin tarinoita ihmisiltä, jotka olivat rohkaistuneet etsimään suomalaisia juuriaan.

Tavan vuoksi

Jos suomenruotsalaisten identiteetti on suomalainen, niin miksi juhlapäivän nimi on ruotsalaisuuden päivä? ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA

Globaalitalouden aikakaudella raja-aidat kaatuvat. Eurooppalaiset muuttavat maasta toiseen, eikä se ole enää yhtä ihmeellistä kuin ennen. Keskustelu vähemmistöjen oikeuksista saa uusia muotoja. Kaksikielisyyden rinnalle tulee kaksikulttuurisuus: bisnes, opiskelu, taide, luonto – kaikki se, mikä yhdistää meitä.

Tässä yhtälössä on oikeastaan enää yksi outo asia: Jos suomenruotsalaisten identiteetti on suomalainen, niin miksi juhlapäivän nimi on ruotsalaisuuden päivä?

Miksei suomenruotsalaisuuden päivä?

Ruotsinkielen päivä?

Tai vaikka ruotsinkielisen kulttuurin päivä?

Tai miksi RKP on Suomen ruotsalainen kansanpuolue eikä Suomenruotsalainen kansanpuolue?

Sanavalinnat antavat ymmärtää, että suomenruotsalaisten sydämissä ehkä sittenkin elää salainen haave kuulua Ruotsiin. Haave, jota he eivät voi avoimesti kertoa meille suomenkielisille.

Koira haudattuna?

”Niin, se koira pitäisi vaan kaivaa ylös. Se ruotsalaisuuden päivän nimi on historiallinen jäänne. Siitä on kyllä puhuttu paljonkin”, Markus Österlund huokaisee.

Ajatus ruotsalaisuudesta alleviivaa historian kipupisteitä. Kuinka järkevää tällainen tietentahtoinen kärjistäminen on?

”Se on perusteltu kysymys. Samoin kuin se, miksi juhlitaan marraskuun kuudentena. Siitä en haluaisi edes keskustella. Onhan se groteski ajatus juhlia sen kunniaksi, että Ruotsin kuningas kuoli monta sataa vuotta sitten Saksassa. Itse olen sitä mieltä, että se on vanha tapa, jota on turha muuttaa.”

Vanha tapa.

Ehkä juuri siinä on ruotsalaisuuden päivän suurin haaste: miten pitää kiinni vanhasta tavasta, ja antaa sille samaan aikaan uusi merkitys.