Kaari Utrio palaa Euroopan hulluun vuoteen 1968: ”Mitä teki tavallinen ihminen, tuo sitkeä pieni otus mahtimiesten sekasotkun keskellä?”

”Todellisuus jyräsi vapauden kaihon 21. elokuuta 1968. Neuvostotankit vyöryivät Prahaan. Siihen loppui kevät. Toivo hiipui terrorismiksi”, kirjoittaa kirjailija Kaari Utrio.

Jaa artikkeliLähetä vinkki
”Todellisuus jyräsi vapauden kaihon 21. elokuuta 1968. Neuvostotankit vyöryivät Prahaan. Siihen loppui kevät. Toivo hiipui terrorismiksi”, kirjoittaa kirjailija Kaari Utrio.
Teksti: Kaari Utrio

Vuosi oli yhtä sekasortoa. Väkivaltaa, murhia, taisteluita, raivokkaita ihmisjoukkoja, pelkoa ja vimmaa. Oli äärimmäistä taantumusta ja sortoa. Oli tykkejä ja joukkovoimaa. Oli uusia aatteita, ihanteellisuutta, toveruutta ja uskoa täydellisen maailman rakentamiseen.

En nyt puhu vuosisadan takaisesta Suomen vuodesta 1918. Se oli Suomen kansalle kohtalon sauma, jonka tapahtumissa riittää pohtimista hyvinkin seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Ehkä jokaisen sukupolven pitää myllätä kertaalleen sisällissodan trauma.

Niin tekevät muutkin kansat. 1990-luvun Balkanin sotia lietsottiin puolen vuosituhannen takaisilla tapahtumilla. Historia heittää pitkät varjot, ja niissä vaanivat saalistajat.

Puhun koko maailman vuodesta 1968, viisi vuosikymmentä sitten. Joku meistä muistaa tuon kummallisen vuoden. Silloin käytiin kylmää sotaa ja Vietnamin sotaa. Taivaanrannassa uhkasivat sienenmuotoiset pilvet.

Paavi julisti ehkäisyn synniksi, kukkaiskansa valmistautui Woodstockin rauhaan ja rakkauteen. Prahassa kukki kevät ja Memphisissä murhattiin Martin Luther King.

Siihen loppui kevät

Kokonainen sukupolvi, minun sukupolveni, oli ehtinyt kasvaa aikuiseksi tietäen, että millä hetkellä tahansa maailma tuhoutuu. Kohtalostamme päätti kaksi vanhaa ukkoa, Lyndon B. Johnson ja Aleksei Kosygin. Tänä päivänä ukkojen kloonit puuhaavat ihan samaa idässä ja lännessä.

Sinä vuonna Euroopan nuoriso sai tarpeekseen. Pariisi ja Berliini räjähtivät mellakoihin. Veri ja kyynelkaasu virtasivat. Helsingissä ylioppilaat valtasivat Vanhan ylioppilastalon, vähän myöhässä ja oman talon, mutta kuitenkin.

Avuton raivo sotasukupolven komentoa vastaan karjui Euroopan kaupunkien kaduilla: mihin tilaan olette maailman saattaneet?

Todellisuus jyräsi vapauden kaihon 21. elokuuta 1968. Neuvostotankit vyöryivät Prahaan. Siihen loppui kevät. Toivo hiipui terrorismiksi.

Mitä teki Euroopan hulluna vuotena tavallinen ihminen, tuo sitkeä pieni otus mahtimiesten sekasotkun keskellä? Pommin vuoksi olisi pitänyt elää kuin viimeistä päivää, koska jokainen päivä saattoi olla viimeinen.

Kunnia meille

Vastavalmistunut historian maisteri sysäsi maailmanlopun syrjemmälle. Oli muuta ajateltavaa. Sinä syksynä maisteri julkaisi esikoisromaaninsa.

Samoin toimivat muut ihmiset. Tekivät lapsia, ottivat asuntovelkaa, rakensivat kesämökin, panivat syksyllä maahan tulppaanin sipulit.

Niin he tekevät tänäkin vuonna, vaikka tollot miehet esittelevät jälleen isoja nappejaan ja ilmastokriisi on uusi pommi. Me tavalliset ihmiset, maan suola. Kunnia meille.

X