Kaari Utrio pohtii ikääntymistään: ”On omituista oivaltaa muodostavansa osan Euroopan laajuista ongelmajätevuorta”

”En pysty esittämään ratkaisua mummo-ongelmaan yhteiskunnassa, joka yhä vain hysteerisesti pyrkii kuolemattomuuteen, ja siten tuottamaan yhä lisää mummoja”, kirjoittaa Kaari Utrio Seuran kolumnissa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki
"En pysty esittämään ratkaisua mummo-ongelmaan yhteiskunnassa, joka yhä vain hysteerisesti pyrkii kuolemattomuuteen, ja siten tuottamaan yhä lisää mummoja", kirjoittaa Kaari Utrio Seuran kolumnissa.
(Päivitetty: )
Teksti: Kaari Utrio

Runsaan sadan vuoden aikana eurooppalaisen ihmiselämän pituus on venynyt lähes kaksinkertaiseksi. Vuonna 1900 naisten elinikä oli neljäkymmentäkuusi vuotta, miesten pari vuotta lyhyempi.

Mikään, mitä maailmanhistoriassa on koettu, ei ole valmistanut meitä tähän tilanteeseen.

Toki maatalousyhteiskunnassa vähäinen työkykyinen väestö elätti suurta tuottamatonta joukkoa. Mutta tämä kolmasosa väestöstä oli lapsia. He vuorollaan huolehtivat piskuisesta vanhusjoukosta. Kuutisen prosenttia ihmisistä olisi päässyt eläkkeelle, jos sellaisia olisi maksettu.

Aika uskonpuhdistuksesta 1500-luvun alusta aina 1700-luvun puoliväliin oli vanhusten kulta-aikaa. Vanha ihminen nautti kunnioitusta pelkästään sen vuoksi, että hän oli vanhempi kuin muut. Vanhuuden arvostaminen liittyi kiinteästi protestanttiseen ajatteluun. Yhteiskunta oli vanhoillinen ja vanhatestamentillinen.

Aika toi mukanaan virkaikäetuuden. Kauemmin virassa ollut määräsi asioista välittämättä siitä, oliko hän viisas vai kunnoton virkamies. Virkamies palveli kuolemaansa asti.

1700-luvulla vanhuus kävi vanhanaikaiseksi. Ukot ja akat olivat marisevia, hyödyttömiä olentoja hyödyn aikakaudella.

Elämme jälleen hyödyn aikakautta. Tänä vuonna täytin seitsemänkymmentäkuusi vuotta. Kuulun vanhuslain piiriin. Olen kestävyysvaje.

Viiden vuosikymmenen silmittömän puurtamisen jälkeen on omituista oivaltaa muodostavansa osan Euroopan laajuista ongelmajätevuorta. Miten tässä näin pääsi käymään?

Olen kirjoittanut puolensataa kirjaa. Alkutuottajana olen vuosien aikana työllistänyt satoja, ellen tuhansia ihmisiä. Olen maksanut reippaasti veroja sekä yrittäjäeläkkeeni.

Terveyspalveluja en ole juuri käyttänyt kolmea synnytystä lukuunottamatta. Olen edelleen yhteiskunnan nettomaksaja ihan kunnon marginaalilla.

Tuottamani lisäarvo eli hyvinvointivaltio on jo kauan ollut itsestäänselvyys. Mutta sen rakentajat ovat nyt loisia. Mummoja kuhisee nurkissa, ja ne tulevat kalliiksi veronmaksajille.

Mummo on pahempi kirosana kuin neekeri. Näin, vaikka jokaisella on isovanhemmat. He yleensä välttävät viimeiseen asti joutumasta läheistensä taakaksi. Jokainen mummo rakastaa lapsenlapsiaan enemmän kuin omaa henkeään.

Ymmärrän, että meitä on liikaa. En pysty esittämään ratkaisua mummo-ongelmaan yhteiskunnassa, joka yhä vain hysteerisesti pyrkii kuolemattomuuteen, tai ainakin elämän pidentämiseen, ja siten tuottamaan yhä lisää mummoja.

Kaari Utrio on kirjailija.

X