Kaarina Hazard pohtii hoivabisneksen reiluutta: ”Hoivakaupankäynti on siitä erikoista, etteivät lapset tai vanhukset itse ole siinä osapuolina”

Lapsissa ja vanhuksissa on sama vika: Ne ovat aina tiellä. Sekä elämän alku- että loppupää on asioiden rullaamisen kannalta hidaste ja este, silkkaa soraa ja kuivunutta liimaa elämämme alamäkiluistelussa. Liian nuoret ja liian vanhat ovat arkemme tulppa ja rakenteille rasite, jonka tuottama haitta on vedettävä minimiin.

Lasten kohdalla toivomme salaa, että he eivät huomaisi, ettemme oikeastaan tarvitse heitä mihinkään. Vanhuksilta taas toivomme, että he pysyisivät lämpiminä ja hiljaa. Lapset toki voi vielä laskea investoinniksi, mutta vanhuksista tämäkin potentiaali puuttuu.

Kun kerran on niin, ettei elämän loppupäähän jaeta syanidipillereitä, eikä sen alkupään taapertajia voi tainnuttaa tajuttomuuteen siihen saakka kunnes heitä voisi työssä käyttää, täytyy keksiä jokin keino näiden toimettomien joukkojen valjastamiseksi osaksi kaupankäynnille perustuvaa yhteiselämäämme. Onneksi sekä lapsia että vanhuksia voi myydä.

Ei kaupankäynnissä itsessään mitään vikaa ole: se on ikiaikainen tapa solmia siteitä toisilleen ennestään tuntemattomien ihmisten välillä. Kuten ruoka ja rakkaus myös kaupankäynti on suopeaa vaihdantaa, joka takaa rauhallisen rinnanelon. Erityisen hyvin kauppa onnistuu silloin, kun sen osapuolet ovat vapaita ja tasaväkisiä, ja sopineet ehdot yhdessä. Tällainen tasaväkisyys toteutuu yhtä usein kuin arkkitehdin havainnekuvaansa piirtämä ikipouta. Varsinkaan tasaväkistä kauppa ei ole silloin, kun sitä käydään jostakin elämälle välttämättömästä.

Hoivakaupankäynti on siitä erikoista, etteivät lapset tai vanhukset itse ole siinä osapuolina. Hoivabisnes muodostuu kiinteistöistä, hoivasta ja hoivattavista, jotka yhdessä muodostavat myytävän tuotteen. Tämä kokonaisuus on se mitä myydään, ja ostajina ovat lasten huoltajat tai vanhusten omaiset sekä hoivavelvoitettu yhteiskunta.

Pääomasijoittamista ei tavaran tai palvelun sisältö kiinnosta – on ihan sama tuotetaanko vanhushoivaa, kuminauhoja tai vaikka kuumaa tuulta, kunhan tuotto on kohdallaan. Pääomasijoittajalta on turha perätä helliä tunteita – sen keskeinen taito ei ole kiintyminen, vaan hyvä nenä ja oikein ajoitettu myynti. Sellaisiin toimialoihin investoidaan, joiden rahantuottokykyyn uskotaan ja tottavie, jos lapsista alkaakin olla pulaa ainakaan vanhukset eivät täältä lopu.

Vanhukset eivät tuota mitään ja toisin kuin lapset, eivät koskaan tule tuottamaankaan. Nyt vain pitäisi päättää mitä me heillä teemme. Ovatko vanhukset biomassaa taloudellisen toimeliaisuutemme hyrrässä vai ovatko he tuon toimeliaisuuden syy ja päämäärä? Ja onko kaupankäynti tosiaan ainoa keino järjestää yhteinen elämämme, ja kaikki muut tavat syntiä tai kommunismia?

Kaarina Hazard on vapaa kirjoittaja.