Kaarina Hazard pohtii muovipillikohua ja iloitsee, sillä kupissa on sentään vielä reuna: ”Muovipillin valossa elämäntapamme näyttää naurettavalta – maailma ei kestä meitä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kaarina Hazard
Kaarina Hazard. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
"Vaikkei maailma sillä pelastu, että Hese siirtyy selluloosasta tehtyihin imimiin, päätöksellään yritys osallistuu ihmisten huoleen, elää samassa maailmassa näiden kanssa", Kaarina Hazard kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Hesburger ilmoitti luopuvansa muovipilleistä ja selväähän se, että jossakin repesi helvetti. Iso osa väestä otti tilanteen rauhallisesti: Okei, ehkä me selvitään, onhan kupissa sentään vielä reuna.

Mutta sitten olivat nämä, jotka samantien hamusivat takataskustaan mattoveistä viiltääkseen irti pakaraansa tatuoidun Hese-logon, kivusta viis. Tahallista ärsyttämistä! Falskia poseerausta! Näin viedään nielurajoitteisilta pirtelönautinto ja lapsilta ryystöilo, niin, ajatteleeko kukaan lapsia!

Arvatenkin iso osa pillituohtumusta oli silkkaa netti-ilottelua, vitsailua kännissä ja läpällä, mutta joukkoon lie eksynyt joku, joka oli asiassa aivan tosissaan.

Ainakin toivon niin.

Hesen pillielettä voi syyttää näennäiseksi, mutta yhtä hyvin sitä voi kiittää: Firma on aivan oikein käsittänyt, että eniten ihmisiä huolettaa maapallon hukkuminen paskaan. Vaikkei maailma sillä pelastu, että Hese siirtyy selluloosasta tehtyihin imimiin, päätöksellään yritys osallistuu ihmisten huoleen, elää samassa maailmassa näiden kanssa.

Tällaiset teot – niiden mittakaavasta viis – ovat omiaan lisäämään sitä luottamusta, josta sekä viestimillä että politiikalla on nykyään huutava pula.

Kun perinteinen politiikka näyttäytyy pelinä ja ansaintalogiikkansa ahdingossa kärvistelevä media tarjoaa kohua ja nostalgiaa, etsivät yhteiskunnalliset tunteemme uutta kotia. Välietapiksi niille tarjoutuu someporina.

He, jotka tyrmistyneinä vannovat, etteivät koskaan enää astu Hesen jonoon, vaikka saisivat miljoona juustopurilaista eurolla, ovat itse asiassa ymmärtäneet yrityksen viestin aivan oikein.

Vaatimattomista reaalivaikutuksistaan huolimatta muovipilleistä luopuminen nimittäin on kannanotto: Me emme voi jatkaa näin. Elämäntapamme on muututtava. Maailma ei kestä meitä.

Jos presidentti ilmoittaisi vaihtavansa Lennun hihnan toisen väriseen, löytyy niitä, joille moinen teko olisi polttopulloisku kansan syviin riveihin. Pienikin muutos yhteisessä maisemassa voi suistaa meidät holtittomaan syöksyyn. Tälle tunteellisuudelle voi nauraa: Noinko haurasta porukka tosiaan on!

Toisaalta taas, tämän mistä tahansa yllykkeensä saavan tunteellisuuden voi nähdä vakavaksi kaipuuksi, jonka ytimessä on halu kuulua porukkaan ja halu olla turvassa. Että mikään ei muuttuisi. Että se, mihin olen kiintynyt, pysyisi. Ei sellaisessa ole mitään naurettavaa.

Kun muovipussit tulevat maksullisiksi, pakasteita ei pakatakaan pieneen pussiin tai kurkut myydään muovikääreettä, seikat ovat mitättömän pieniä, mutta ne hätkähdyttävät meitä. Jokin tavanomainen saa symboliarvon, jota emme sille tahtoisi.

Muovipillin valossa elämäntapamme näyttää naurettavalta ja naurettavia me emme tahdo olla, mutta naurettavuutemme meidän kuitenkin on pakko hyväksyä. Me emme voi jatkaa näin. Elämäntapamme on muututtava. Maailma ei kestä meitä.

Kaarina Hazard on vapaa kirjoittaja.

X