Onko kaksoiskuntalaisuuden miettiminen pelkkä ohimenevä keväthurahdus?
Ajatus maapallon historian monien jääkausien väistymisestä, pari kilometriä paksun jään lohkeiluista, sulamisesta ja vesimassojen suurputouksista repimässä maita erilleen – vaikkapa Englantia saareksi irti manner-Euroopasta – on huimaava. Ne ovat olleet suuria keväitä! Eikä yhtään äänestäjää rannoilla. Tuossa katsannossa uusin brexit on pikku juttu.
Ihminen on iso mitta, muttei kaiken mitta – ei etenkään maapallon menneisyydessä, mutta ei nytkään, vaikka keinomme sekä rakentaa että tuhota ovat yhä taitavammat. Päivittäin joutuu miettimään, voittaako kykymme synnyttää hyvää kaiken sen pahan, mihin pystymme. Voittaako kevät ikitalven?
Pienemmätkin keväät tekevät vaikutuksen pieneen ihmiseen. Harmillisen usein kaupunkilainen elää keväänsä sitä havaitsematta. Oikeastaan vain yhden kerran olen ehtinyt huomata, mitä luonnossa tapahtuu ennen kesälomia. Niin kävi kymmenisen vuotta sitten, kun työpaikanvaihdos mahdollisti parin kuukauden vapaan. Oli ihmeellistä kulkea koiran kanssa pitkin metsiä ja löytää kevät. Sananmukaisesti seurasin ruohon kasvua eikä se ollut tylsää, vain terapeuttista rauhaa taakse jääneen ja tulevan kiireen välitilassa. Huhtikuu, tämä kuukausista julmin, voisi olla hieno lomailukuukausi, jos päästäisimme irti heinäkuun helteet -riippuvuudesta. Kun ei niistä helteistäkään ole takuuta.
Huhtikuuhun osuva pääsiäinen on aina paras. Niin paljon isompi valo, niin paljon lähempänä kesä. Mökin puuhamaassa ei pitkästy. Kun olen ollut maalla pääsiäisviikonlopun ensimmäiset tunnit, alan jo miettiä, millaista olisi enempi tai peräti läpivuotinen asuminen mökillä. Pääsiäissunnuntaina viimeistään pohdin, mitä byrokratiaa se vaatisi, paljonko veroprosentti nousisi.
Tällainen keväthurahdus ei ehkä ole pysyvää laatua. Pääsiäisen valossa vain unohtuu, miten musta on metsä mökin ympärillä marraskuussa. Ehkä kaupunkiyksiö tarvitaan pakopaikaksi. Minkälaisia virikkeitä keskustelu kaksoiskuntalaisuudesta antaa tulevaisuuden rakenteluun? Jään kuulolle.