Kalareissu keskellä kaupunkia: Lähiruokaa nousi ämpärikaupalla!

Takakontissa on kaksi onkivapaa. Lisäksi tarvitaan vain sanko. Ei edes syöttejä. Markku Liukkonen alkaa selvittää edelliskerralla sotkeutuneita siimoja kaksikymppisen tyttärensä Lindan kanssa.

Sitten Linda laskee laiturilta veteen ongen, jonka päässä on kymmenenkoukkuinen siimanpätkä, litka. Sen päässä on pieni paino, jotta se solahtaa syvälle veteen. Kohta lasikuituvavassa alkaa tuntua värähtelyä.

Liukkoset pääsivät aiemmin kalarantaan ratikalla.

Markku vielä virittelee onkeaan, kun Linda jo nostaa ensimmäisen saaliin.

Hän nostaa vavan pystyyn, irrottaa tottuneilla otteilla silakat koukuista ja nakkaa kalat sankoon.

”Olimme ensimmäisen kerran kalastamassa silakkaa muutama vuosi sitten. Isä oli ostanut onget minulle ja siskoilleni joululahjaksi. Tulimme tänne kasin ratikalla, kun se silloin vielä tuli tuohon viereen”, Linda sanoo.

Silakoita ongitaan usein silloilta, mutta laiturilla pärjää lyhyemmällä siimalla. Markku ja Linda Liukkonen näyttävät mallia.

Kaapelitehtaan laiturilla Helsingissä on parikymmentä kalastajaa, vieressä Lauttasaaren sillalla toinen mokoma. Kaupungin arki hyörii ympärillä. Nelikaistaisella sillalla kulkee lukematttomia autoja ja polkupyöriä. Parinkymmenen metrin päässä on Kaapelitehtaan kuppila, jonka terassille joku on ehtinyt jo oluellekin.

Merestä nousi poikkeuksellisen suuri silakka. Onko se haikala?

Kalastajissa on monenikäisiä miehiä ja naisia, muutamalla on myös lapsi mukana.

Lindan ja Markun vieressä kalastava perhe on saanut poikkeuksellisen suuren silakan. Kaksivuotias poika vakuuttaa, että se on haikala.

Markku, Helsingin kaupungin sisustusarkkitehti, innostui silakan kalastamisesta kuusi vuotta sitten. Ajatus oli kytenyt pitkään mielessä. Opiskelijana hän oli nähnyt raitiovaunussa miehen, jolla oli puku päällä ja virveli kädessä.

”Hän oli menossa Arabianrantaan kalastamaan. Mikkelistä kotoisin olevana hämmästyin, että täällä Helsingissä voi niinkin tehdä.”

Sangon pohjalle laitetut kylmäkallet pitävät saaliin kylmänä.

Veden laatu on parantunut

Helsingissä pyytää vuosittain yli 50 000 kalastajaa, mikä on enemmän kuin missään muussa Euroopan pääkaupungissa. Helsinki on otollinen kalastukselle, koska kaupunkia ympäröi meri. Kaupungin omistamilta vesialueilta saadaan kalaa vuosittain noin puoli miljoonaa kiloa.

”Täällä kalastetaan kaikilla tavoilla, paitsi troolilla ja nuotalla. Vapaa-ajankalastajien lisäksi on puolenkymmentä ammattilaista, jotka kalastavat myyntiin”, sanoo Helsingin kaupungin kalatalousasiantuntija Jukka Linder.

Vaikka Itämeri on rehevöitynyt, kaikki Helsingin vesialueilta saatavat kalat ovat syömäkelpoisia. Viime vuosikymmeninä Helsingin kalavedet ovat itse asiassa parantuneet.

Nykyään kalat viihtyvät Helsingin vesissä. ”Ei tämä pahalta näytä.”

”Vielä 1960-luvulla alueen jätevedet johdettiin Vanhankaupunginlahteen”, Linder sanoo. Sittemmin jätevedet on puhdistettu ja johdettu kalliotunnelissa ulkomerelle.

”Vedet ovat tyydyttävässä kunnossa. Kalat viihtyvät. Rakkolevä on yksi puhtaan veden ilmentäjä, sitä alkaa näkyä rannoilla. Kilkki, joka on äyriäinen, alkaa näkyä verkoissa, ja se on merkki, että pohjalla on happea. Ei tämä niin pahalta näytä.”

Silakka nousee keväisin ja syksyisin Helsingin sisälahtiin. Parin viikon sesongin aikana sitä saa ämpäritolkulla.

Silakat luulevat koukkuja ruoakseen. Hyvällä tuurilla litkan jokaiseen koukkuun tarttuu silakka.

Kylmäketju kunnossa

Markun siima on kireänä. Hän vetää litkan ylös. Kymmenessä koukussa on seitsemän silakkaa.

Hopeaiset kyljet sätkivät, kun Markku irrottaa kaloja koukuista. Yksi karkaa asfaltille, mutta senkin Markku ehtii poimia ämpäriin, johon on viritetty muovipussi. Kirkas auringonpaiste paljastaa silakan kyljestä aavistuksen turkoosia ja purppuraa.

”Ja nyt on huolehdittu kylmäketjustakin, kun on näin lämmintä. Laitoin ämpärin pohjalle pari kylmäkallea, jotta kalat pysyvät kylminä”, Markku sanoo ja virnistää.

Myös Linda nostaa silakkaa ansiokkaaseen tahtiin.

Tänään on kaikilla hyvä kalaonni.

Silakkaa onkiessa koukkuihin ei tarvitse syöttejä.

Kalastaminen kannattaa

Viime aikoina Suomen vesistä saatujen kalojen ympäristömyrkkyjen, kuten dioksiinin, pitoisuudet ovat vähentyneet.

Nyt silakkaakin voi syödä huoletta.

Syöntirajoitukset ovat yhä voimassa, vaikka niistä luopumista on harkittu.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira ohjeistaa, että lasten, nuorten ja hedelmällisessä iässä olevien kannattaa syödä yli 17-senttisiä silakoita ja Itämerestä pyydettyjä lohia tai taimenia vain pari kertaa kuukaudessa.

Takavuosina Itämeren dioksiinipitoisuudet olivat korkeat. Syy olivat puunjalostusteollisuuden valkaisuaineet, joiden sivutuotteena syntyi dioksiinia.

Haluatko puhdistaa vesiä myrkyistä? Käy kalassa!

Ahkera kalastaminen on näytellyt tärkeää roolia vesien puhdistumisessa. Dioksiini on rasvaliukoinen myrkky.

”Se kerääntyy kaloihin. Mitä enemmän rasvaisia kaloja, kuten silakkaa tai kilohailia kalastetaan, sitä enemmän dioksiinia saadaan merestä pois”, kalatalousasiantuntija Linder selittää.

Suomenlahden veden laatua on myös parantanut se, että Pietarin jätevesien puhdistus on saatu pääosin kuntoon.

”Pietarin vaikutus tosin koskee pikemminkin ulkomerta. Suomessa on rikkonainen saaristo, ja meren rehevöityminen on hyvin pitkälle omaa kuormitusta.”

Kaikkien siimat kireinä

Lindan ja Markun vieressä on käynyt jättipotti.

Mikko Alanenpää on saanut kymmenen silakkaa, vaikka hänen litkassaan on vain yhdeksän koukkua. Yksi silakoista on sotkeutunut siimaan.

Helsinkiläinen Mikko on tullut tuttavapariskunnan ja heidän lapsensa kanssa kalastamaan. ”Varsinkin keväisin käydään, koska aurinko paistaa lämpimästi”, hän sanoo nostaessaan aurinkolasit nenältään.

Entä mikä on vinkki suuren saaliin nostamiseen?

Kalastajan paras apuri on aika. Pitää jaksaa odottaa.

”Ensin pitää odottaa, että yksi tarttuu koukkuun. Sitten pitää odottaa, että muutkin silakat kiinnostuvat, kun joku räpiköi. Kun malttaa odottaa, on mahdollisuus saada jokaiseen koukkuun kala”, Mikko paljastaa.

Silakat hän aikoo pyöräyttää jauhoissa ja paistaa voissa muurinpohjapannulla.

Vaikka silakanlitkaajat ovat keskittyneitä omaan kalastamiseensa, he paljastuvat varsin sosiaalisiksi ja kertovat, mihin aikovat käyttää saalistaan.

Risto sai komean saaliin.

Maastopukuinen Risto istuu keltaisen kiinnitystolpan päällä laiturin reunalla. Litka on virvelin siiman päässä, sanko on melkein täysi. Saaliista osan saavat hänen koiransa. Kalat keitetään tai tarjoillaan jopa raakana. Osasta tehdään itselle ruokaa.

”Eilen tehtiin hyvä silakkalaatikko, se on minun herkkuruokaa. Ensin laitan silakat suolaan yhdeksi päiväksi, seuraavana päivänä haetaan kaupasta siankylkeä siihen”, Risto kertoo.

Vaikka silakka-aikaan kalastajat nököttävät sillalla ja laiturilla rivissä sulassa sovussa, Markku sanoo huomanneensa, että jonkinlainen hajurako on suotavaa pitää. ”Jos joku saa oikein hyvin kalaa, ei siihen viereen ole soveliasta mennä tungeksimaan.”

Lapset ja nuoret mukaan

Kaupunkikalastuksesta on tullut viime vuosina jonkin sortin trendi. Se on suosittua etenkin muualla Euroopassa.

Esimerkiksi hollantilaisten kaupunkien street fishing -tapahtumissa on satapäisiä osallistujamääriä. Muun muassa Amsterdamin, Haagin, Utrechtin ja Rotterdamin silloilta ja rannoilta kalastus on suosittua, koska kaupungeissa on paljon kanavia, mutta harvoilla on kuitenkaan veneitä.

Vielä viime vuonna kaupunkikalastustapahtumia oli Suomessa vain muutamalla paikkakunnalla.

Street fishing -tapahtumia järjestetään eri puolilla Suomea.

Tänä vuonna suomalaisia street fishing -kaupunkikalastustapahtumia järjestetään muun muassa Oulussa, Kajaanissa, Jyväskylässä, Seinäjoella, Joensuussa, Varkaudessa, Imatralla, Raumalla, Lahdessa, Turussa, Kemissä, Tampereella ja Helsingissä.

Sakke Yrjölä on innokas kaupunkikalastuksen harrastaja. Hän kalastaa muun muassa särkikaloja ja tekee niistä näyttäviä ruoka-annoksia.

Yrjölä on ammatiltaan graafikko. Hän on yksi Suomen tunnetuimmista kalaston kuvittajista.

Yrjölän mielestä street fishing -tapahtumat innostavat hyvällä tavalla lapsia ja nuoria kalastamaan. Kaupungeissa kalastus on kuitenkin perinteisesti ollut lähinnä eläkeläisten ja keski-ikäisten miesten puuhaa.

Saaliista kuva Facebookiin

Vaikka kaupunkikalastus on alkanut kiinnostaa, kalan käsittelyn ja ruoanlaiton taidot ovat monella kaupunkilaisella lähes olemattomat.

”Kun ongitaan, saaliiksi tulee lähinnä särkikaloja ja ahvenia, sellaisia pyöreitä kaloja. Normikaupunkilainen ei osaa tehdä pyöreälle kalalle muuta kuin ottaa siitä kuvan ja laittaa Facebookiin”, Yrjölä lohkaisee.

Silakkasesongin ulkopuolella särkikala on kaupunkikalastajan yleisin saalis. Se jää usein hyödyntämättä, vaikka sen voi laittaa hyvinkin monella tavalla syötävään kuntoon.

”Esimerkiksi pienen lahnan voi suomustaa, fileerata ja jauhaa sauvasekoittimella kalapullaksi tai -pihviksi. Pienemmät kalat voi paistaa suomustettuna rapeaksi voissa ja jättää selkäruodon ja kylkiruodon syömättä.”

Runsaassa voissa ja riittävän kuumalla pannulla silakat paistuvat nätisti eivätkä tartu pohjaan kiinni.

Huonoa kalaa ei ole

Isovanhemmat opettivat Yrjölälle kalan käsittelyn taidon. Perusvinkkinä oli, että ei ole huonoa kalaa.

”Olen tehnyt reseptejä aliarvostetuista kaloista. Ihmiset pitäisi saada syömään niitä, jotta isoihin petokaloihin kohdistuisi vähemmän kalastuksesta aiheutuvaa rasitusta. Jos jotain lajia kalastetaan liikaa, se kääpiöityy, eli lajin yksilöt eivät kasva enää riittävän isoiksi”, Yrjölä selittää.

Nykypäivänä kalasta on tullut teollinen tuote. Tavallisen suomalaisen arkeen kuuluvat kalapuikot, sushibuffetit ja kermassa haudutetut uunilohet. Yrjölän mielestä lähikalastuksen arvostusta olisi hyvä saada nostettua.

”Täytyykö meidän aina ostaa Norjassa tehotuotettua lohta tai Vietnamista lennätettyä kalaa, joka on kasvatettu viidakkoon kaivetulla tekolammella. Meillä on täällä joka puolella järviä, jokia ja merta”, Yrjölä pohtii.

Särkikalojen maine pitää palauttaa. Ne kelpaavat hyvin myös sushikaloiksi.

Särkikalojen maineen palautuksessa on kova työ, koska suomalaisten mieliin on pula-aikojen jälkeen iskostettu, että särki on roskakala.

Särkikalojen lisäksi muihinkin kaloihin pätee se, että huonosti laitettuna maku ei ole kaksinen. Siten saa pilattua innostuksen mihin tahansa kalaan.

Jos ruoanlaittotaitoja kartuttaa, suomalaisista aliarvostetuista kaloista saa maukasta evästä pöytään ja voi unohtaa sushibuffetit ja uunikirjolohet.

”Sushikalana voi aivan hyvin olla esimerkiksi ruutana tai sorva. Uunikalaksi voi ottaa säyneen tai suutarin tai jonkin isomman särkikalan”, Yrjölä ideoi.

Lähiruokaa nopeasti

Liukkosen Lindalla ja Markulla on nyt varsinaista lähikalaa.

Puhelimen gps-paikantimen mukaan Liukkosten keittiöstä Lauttasaaren sillalle on matkaa 3,6 kilometriä.

Silakoita tuli hujauksessa vajaa sangollinen, 68 kappaletta.

Ja pian olemme jo Liukkosten kotona, jossa suuntaamme heti keittiöön.

Markku poistaa sisälmykset ennen paistamista.

Markku kaataa silakat tiskialtaaseen ja täyttää sen vedellä. Vaikka monelle kalan käsittely on vierasta, osaavissa käsissä se näyttäytyy hyvinkin helppona ja yksinkertaisena.

Ensin suomustaminen.

Silakan kohdalla ei tarvita erillisiä työkaluja, koska suomut lähtevät altaassa huljuttelemalla ja hankaamalla. Huuhtelun jälkeen Markku nostaa silakat teräsvatiin.

”Sitten otan yhden silakan kerrallaan, avaan saksilla vatsat, otan sisälmykset pois ja huuhtelen.” (Periaatteessa silakat voi paistaa kokonaisina, eli sisälmyksiä ei tarvitse poistaa.)

Pannun pitää olla riittävän lämmin. Ja silakoiden paistamisessa menee vain hetki.

Seuraavaksi hän kaataa lautaselle ruisjauhoa ja suolaa, päälle pienet pyöräytykset valkopippuria suoraan myllystä.

Kalat pyöritellään jauhossa ja laitetaan voipaperin päälle odottamaan paistamista.

Pannulle ”nyrkillinen voita”

Liukkosilla roikkuu keittiössä kunnioitettava määrä paistinpannuja. Täällä valmistetaan ruokaa päivittäin.

Markku valitsee italialaisen kokkipannun, jossa on kymmenen millimetriä paksu teräspohja. Se soveltuu paistamiseen hyvin, koska pohja varaa lämpöä riittävästi.

Sitruunalohkot ja tilli kruunaavat herkkuruoan. Markku Liukkonen on valmistanut helsinkiläistä ”pikaruokaa”.

Pannulle on kuulemma hyvä laittaa ”nyrkillinen voita”. Voi alkaa sulaa ja kuplia. Sitten ruisjauholla leivitetyt silakat nostetaan paistumaan.

Miten tässä vaiheessa voisi pilata ruoanlaiton?

”Polttamalla. Tai jos laittaa silakat liian kylmälle pannulle, ne tarttuvat pohjaan. Pannun pitää olla riittävän lämmin. Silloin jauho turpoaa ja tekee rapean kuoren”, Markku vastaa.

Silakka on sen verran pieni kala, että paistamisessa ei mene pitkään. Kun jauho alkaa ruskistua, silakat ovat valmiita.

Paistetut silakat on aseteltu isolle soikealle teräslautaselle. Markku asettelee kalaherkkujen kaveriksi vielä sitruunalohkoja ja tuoretta tilliä.

Ja ei muuta kuin kimppuun.

Paistettujen silakoiden maku on hienostunut, ruokaisa ja pehmeä. Niitä on helppo syödä yhtä nopeasti kuin onkia. Lautasen reunalle alkaa kertyä kasa selkäruotoja, joiden päissä ovat pyrstöt ja päät.

Lähiruoka on myös pikaruokaa, ainakin, jos vilkaisee kelloa. Ei ehtinyt kulua kuin noin kaksi tuntia onkien esiin kaivamisesta paistettujen silakoiden syömiseen.

Hyvää oli!