Kansankielen mestari Kalle Päätalo tiesi, että rivouksien latelu kertoo sydämen sivistyksen puutteesta – Miten kansanedustajat oppisivat noitumisiinsa tyylitajua?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Petri Korhonen
© PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Kansanedustajien törkypuheissa ei ole mitään kansanomaista rikkautta. Päättäjältä se on vain karkeaa, sopimatonta käytöstä, joka ei olisi ollut hyväksyttävää edes kansankielen mestarin Kalle Päätalon nuoruudessa, toimituspäällikkö Petri Korhonen kirjoittaa Seuran pääkirjoituksessa.

Sotien jälkeen Suomi teki vaurastuessaan ja koulutuksen yleistyessä pitkän matkan pois takapajuisuudesta, ja samalla pula-ajan karkeasta kielenkäytöstä.

Kesälomalla lukemissani Iijoki-sarjan kirjoissa Kalle Päätalo kertoo, miten häntä 1930-luvulla hävetti ympäristönsä ihmisten puhuman kielen yksipuolisuus: ei osattu kuin härskiyksiä tai vaihtoehtoisesti ulkokultaisten raamatunlauseiden toistelua. Hän kuuli vasta koulussa, etteivät ”paskantaminen” saati ”huussi” olekaan kirjakieltä.

Kalle halusi oppia erilaisia tapoja ilmaista ajatuksiaan, vaikka sitä ei seudulla arvostettu:

”Mitä muuta meikäläinen puhuu ja haaveksii, kun kyrpä ja vittu ja paska ja perse ja perkeleet raikuvat aina korvissa. Välillä korkeintaan virrenjyrinä ja saarnan pauhu. Vahingossakaan ei näe semmosta elämää jota kirjoissa kuvataan.” (Nuoruuden savotat, 1975)

Kirjaston kirjoista Kalle oppi, että suomea voi puhua muutenkin kuin rivousten höystämänä, ja mitä tahansa asiaa voi ilmaista muillakin tyylikeinoilla.

Ikävä kyllä Kallen isä paheksui kirjaviisauden hankkimista, sillä hienostelukielen opettelu vain pilaisi hyvän työmiehen.

”Mitä vieraat ajatteloo semmosen talon meiningistä, jossa seinähyllyllä töröttää pirunmoiset kirjatornit”, isä murehti.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Kalle alkoi ymmärtää, miten ilmaisuvoimainen aarrearkku hänen tekoselkostensa kieli oli, ja miten täsmäronskiuksilla pystyi kuvailemaan ihmisten aitoja tunteita ja niiden vivahteita millimetrintarkasti. Tässä hän kehittyi tyylitajun mestariksi.

Viime viikkoina ruokottomuuksia on puitu kotimaan politiikassa. Opposition kansanedustajan mielestä ministerit ovat ”säälittäviä persereikiä” sekä edustajatoverit ”iljettäviä” ja ”maanpettureita”. Toinen saman puolueen kansanedustaja puhuu muista ”kusipäinä”, kolmas käyttää ihmisestä nimitystä ”mulkku”.

Tällaisessa ilmaisussa ei ole mitään päätalomaista tai kansanomaista rikkautta. Päättäjältä se on vain karkeaa, sopimatonta käytöstä, joka ei olisi ollut hyväksyttävää edes Päätalon nuoruudessa.

Nimittäin vaikka Kallella oli vähemmän koulutusta kuin monella nykykansanedustajista, silti hän tiesi miten voimasanojen latelu pelkkään loukkaamiseen kertoo vain sydämen sivistyksen puutteesta.

Selkosten jätkätkin osasivat oikeissa paikoissa välttää turhaa noitumista, ettei röyhähtelyistä, persetti sentään, mene teho.

 

X