Keskiaikainen ritari oli pelätty sotakone – Aikansa supertähti oli myös rikas ja runoillen rakkaudesta puhuva mies
Hevoset ovat ritariuden ytimessä. Suomen kielen sana ritari tulee ruotsin sanasta riddare, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ratsastajaa.
Keskiajan ritari oli raskaasti aseistettu ratsain taisteleva sotilas,. Jokainen ritari oli aatelissuvun edustaja.
Keskiajan ritari oli oman aikansa supertähti, jolla oli rahaa, mainetta ja valtaa. Heistä rohkeimmista kirjoitettiin runoja ja lauluja, joista tunnetuimmat ovat säilyneet nykyaikaan saakka.
Ritarin olemus oli monitahoinen.
”Hän oli yhtä aikaa urhea sotilas, kuninkaan uskollinen palvelija, kristinuskon puolustaja, herkkä, sivistynyt ja runollinen mies, joka puolustaa rakastettuaan ja perhettään ja osaa puhua rakkaudesta”, kertoo Vapriikin näyttelypäällikkö Marjo Meriluoto.
Hän on työskennellyt 20. toukokuuta aukeavan ritarinäyttelyn parissa viimeisimmät kolme vuotta.
Ritareiden aikaa elettiin Keski-Euroopassa jo 700-luvulta alkaen, mutta Ruotsiin kuuluneessa Suomessa ritarien aikaa elettiin noin 1200-luvun alusta 1500-luvun loppuun, kun ylhäiset suvut vapautettiin veroista, jos he varustivat kuninkaan palvelukseen raskaan ratsumiehen.
Keskiajan Suomesta tunnetaan kirjallisissa lähteissä alle 20 ritaria.
”Kun akateeminen tutkimus ryhtyy miettimään, että onko joku ritari suomalainen, niin kriteerit ovat tarkat ja määrittely suomalaiseksi hankalaa”, Meriluoto kertoo.
Useimmilla Suomen aatelissuvuilla oli sukujuuret Ruotsissa, Tanskassa, Baltiassa tai nykyisen Saksan alueella. Jos suvun asuinkartano on Suomessa, silloin tutkimus pitää ritaria suomalaisena.
”Keskiajalla Suomi kuului Ruotsiin ja Ruotsi kuului Kalmarin unioniin, jolloin se, minkä maalaisia olimme, on hankala kysymys.”
Ritariksi pääseminen oli vaikeaa
Ritariksi ei päässyt kuka tahansa, eikä jokainen haarniskaa, miekkaa ja peistä kantanut ratsastaja ollut ritari.
Virallisesti ritarin arvonimeä kantoivat ne, jotka kuningas oli lyönyt ritareiksi ja jotka olivat vannoneet ritarivalan. Jotta tähän oli mahdollisuus, piti yleensä kunnostautua taistelukentillä.
”Jos ritari oli esimerkiksi Hämeenlinnan päällikkö, niin hänellä oli varmaankin ympärillään joukko, jotka taistelivat ratsain ja täyttivät ritarin kriteerit, mutta joita ei oltu lyöty ritariksi. Ritarikulttuuri oli laajempi ja ritarielämää eli paljon useampi, kuin joka virallisesti kantoi ritarin arvoa”, Marjo Meriluoto kertoo.
Varsinaisten ritarien määrä oli siis kohtuullisen pieni, mutta ritarien ihanteiden mukaan eli huomattavasti laajempi joukko aatelisia sotilaita.
”Ritareita lyötiin Tukholmassa isojen juhlien kuten kruunajaisten tai häiden yhteydessä, eikä sellaisia nyt kovin usein ollut.”
Koska ritariksi pääseminen oli vaikeaa ja ylipäätään mahdollista vain varakkaimmille aatelisille, asema ritarina teki heistä yläluokan yläluokkaa. Kiitokseksi ritaripalveluksesta kuningas antoi ritarille verovapauden, mikä puolestaan tarkoitti edelleen ritarin perheen ja suvun varallisuuden kasvua.
Ylhäisö yritti elää ritarikulttuurin ihanteiden mukaisesti.
”Ehkä jopa kaikkien yläluokan miesten piti olla ihanteen mukaisia ja käyttäytyä ritarien käytössääntöjen mukaan, vaikka he eivät itse olisi ratsupalvelusta suorittaneetkaan. Poikkeuksena oli pappissääty, jolla oli omat ihanteensa.”
Miekan terään tarttumalla pistoja oli helpompi tähdätä. © Antti Kuparinen / Vapriikki
Sotilas ja hevonen
Keskiaikaisten ritareiden ensisijainen sotillaallinen tehtävä oli olla ratsain taisteleva rynnäkköjoukko. Haarniskoitu ritari ja ratsu olivat aikana ennen tuliaseita pelottava sotakone, jonka kanssa jalkaväen sotilaat eivät halunneet taistelukentällä joutua tekemisiin.
Suomen kielen sana ritari tulee suoraan ruotsin sanasta riddare, joka suoraan suomennettuna tarkoittaa ratsastajaa.
”Juuri se ratsastajuus on ritariuden alku. Ritari hankki ja ylläpiti hevosen sekä haarniskansa ja aseensa. Se oli niin kallista, että edes kaikilla aatelisilla ei ollut siihen varaa”, Marjo Meriluoto sanoo.
Ritarilaitoksen alku on sodankäynnissä, mutta sai vuosisatojen kuluessa muitakin tehtäviä ja merkityksiä. Sotilaallisen merkityksensä termi menetti 1500-luvulla, mutta upseeristoa he olivat vielä pitkään sen jälkeenkin.
Silloin kun keskiajan ritarit eivät olleet sotatantereilla, he työskentelivät linnojen ja suurimpien kartanoiden päälliköinä, keräsivät veroja ja hoitivat muuta hallintoa.
Suomessa eläneiden ritareiden oikeudet ja velvollisuudet poikkesivat jonkin verran keskieurooppalaisista virkaveljistä. Taisteluissa heidän tehtävänsä olivat jokseenkin samanlaisia, mutta rauhan aikana Pohjolan ritarit elivät pienemmin ja vaatimattomammin kuin Keski-Euroopassa, jossa asutus oli tiheämpää kuin täällä ja viljelymaista enemmän kilpailua kuin Pohjolassa, jossa keskiajalla oli metsiä loputtoman tuntuisesti.
Keski-Euroopassa vallinnut feodaalijärjestelmä oli hyvin hierarkkinen ja ulottui aivan ylhäältä aivan alas. Ruotsissa ja sen itäisessä osassa, nykyisessä Suomessa, elettiin vapaammin.
”Keski-Euroopan talonpojat olivat tiiviisti kiinni maassaan, paikoin oli maaorjuuttakin, jota Pohjoismaissa ei ole koskaan ollut. Täälläkin talonpojat maksoivat toki veroja kruunulle, mutta hierarkia oli löyhempi. Keski-Euroopassa ritariluokka rikastui veronkeruulla enemmän, kun Pohjolassa verot päätyivät enemmän kruunun kassaan.”
Ritarit Tampereen Museokeskus Vapriikissa 20.5.-5.12.2021.
Lue myös: Mysteeri: Kuka kätki arvokkaan raha-aarteen Ulvilaan?
Lue myös: Massaturismin alku keskiajalla: Suomalaiset vaelsivat avojaloin Espanjaan