”Kiltteys on itsepetosta: alistumista ja uhripisteiden keräämistä”, Minna Oulasmaa muistuttaa kiltteyden vaaroista

”Älä kutsu sitä kiltteydeksi, kun et pidä puoliasi tilanteissa, joissa rajojasi loukataan”, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa muistuttaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

"Älä kutsu sitä kiltteydeksi, kun et pidä puoliasi tilanteissa, joissa rajojasi loukataan", pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa muistuttaa.
(Päivitetty: )
Teksti: Minna Oulasmaa

Astun täpötäyteen lähijunaan. Hikiset työmatkalaiset ovat tukkineet käytävät. Ei siis yhtään istuinta vapaana… paitsi tuollahan on tyhjä ikkunapaikka! Sen on tosin vallannut keskipaikalla istuvan käsilaukku. Kun alan uhkaavasti laskea monumentaalista takalistoani laukkua kohti, se kiskaistaan penkiltä silmänräpäyksessä. Laukun sieppaaja mulkaisee minua vihaisesti.

Olivatko seisomapaikkaan tyytyneet matkustajat liian kilttejä? Vai olinko minä huonokäytöksinen? Olisiko minun pitänyt kysyä: ”Anteeksi, mutta onkohan tässä vapaata?” Tietenkin paikka oli vapaa! Pieni käsilaukku tuskin on lunastanut kuukausilippuaan, mutta minä ja moni muu on.

Miltähän mykkä episodimme olisi näyttänyt turistista? Se, minkä suomalaiset hoitavat uhkaavasti lähestyvällä pyrstöllä ja silmänmuljauttelulla, voi muissa kulttuureissa vaatia kohteliaisuussanoja.

Älä kutsu sitä kiltteydeksi, kun et pidä puoliasi tilanteissa, joissa rajojasi loukataan. Kun tyydyt seisomapaikkaan, vaikka haluaisit istua. Kiltteys on itsepetosta: alistumista ja uhripisteiden keruuta. Se on lupaus itselle jäädä hyvin pienen vastuun kantajaksi. Ovimatoksi suostuminen ei tarkoita samaa kuin hyvä käytös, eikä vääränlaisen alistumisen kutsuminen kiltteydeksi tee siitä tavoiteltavaa hyvettä.

Olisiko loogisempaa ajatella, että liikumme alistumisen ja jämäkkyyden janalla tilannekohtaisesti ja kiltteily on jotain muuta?

Asiallisuus ja jämäkkyys yllättävissä tilanteissa ei ole minullekaan helppoa. Haluaisin puuttua, kun näen likaiset ulkokengät junan kangaspäällysteisellä istuimella, mutta jätän asian sikseen, kun konduktöörikään ei puutu asiaan.
Tunnistan persoonassani myös joustamattomuutta ja tilannekohtaista lapsellisuutta. Nielen ärtymystä puuttumatta napakasti sen aiheuttajaan. Ja vaikenen usein. Viisaat ja rakentavat toimintatavat tulevat mieleen usein vasta viiveellä. Tilanteen mentyä ohi jään vellomaan ärtymyk­sen tilaan tai alan purnata maailman vääryyttä puolisolle tai ­ystävälle.

Mikä ärtymys on sallittua ja milloin olisi hyvä pitää mölyt mahassaan? Onko osa meistä lähes immuuneja ympäristön ärsykkeille ja toiset noteeraavat ylivirittyneenä kaikki naurettavatkin kimmokkeet? Ovatko minun asiani liian hyvin, jos ärryn jostain naurettavasta pikkuasiasta?

En aio jatkossakaan pyytää anteeksi käsilaukulta, meikkistudiolta tai toimistolta, joka on levitetty kulkupelin istuimelle. Aion testata jämäkkyystaitojani.

Minna Oulasmaa on pari-ja seksuaali­terapeutti, työn­ohjaaja (STOry) ja  tietokirjailija. Vuoden 1967 Pirtein tenava -kilpailun voittaja on tänä päivänä hiljaisten introverttien  ärhäkkä äänitorvi.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X