Klaus-Erik on uhmannut viranomaisia jo vuosikymmeniä – Miksi romumies kerää tavaraa?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Klaus-Erik Nygård
Pihan tuhannet esineet eivät ole myyntiä vaan tulevia sukupolvia varten. © TOMMI TAIPALE
Klaus-Erik Nygårdin omakotitontilla Kajaanissa on ollut jo vuosikymmenet lähes sata autoa. ”Suomessa on hävitysvimma. Kohta näitä kaivataan kuitenkin”, sanoo viranomaisia ja naapureitaan uhmaava mies.

”On sillä vaan kaihtimet raollaan. Se kyttää koko ajan.”

Klaus-Erik Nygård hiipii vastaan tonttinsa kulmalle mutta ei tule kadun puolelle. Hän ei pidä Kaaritien vastakkaisella puolella olevan naapurin katseesta.

Pihaliittymä on linnoitettu umpeen. Pihan puolelle pitää kiertää ojan ja naapurin niityn kautta. Visiitti alkaa ukaasilla:

”Astukaa samoihin paikkoihin! Älkää tehkö jälkiä!”

Barrikadeille on syynsä.

”Noistakin autoista on merkit revitty irti, perkele. Täällä on käyty sotkemassa ja tekemässä piruutta. Autoista on revitty katot auki ja ovet murrettu. Kivikin lentää, tämä lasi oli ennen ihan ehjä.”

Karpo teki julkkikseksi

Nygård tuli tunnetuksi lokakuussa 1986, jolloin Hannu Karpo esitteli tv-ohjelmassaan hänen omakotitonttiaan Kajaanissa. Jo tuolloin tontille oli kasattu lähes sata autoa, vanhoja busseja ja tuhansittain pienempiä esineitä.

”Ihminen, jolla ei ole mitään tekemistä, kyttää muita. Minun ei tartte kytätä”, Nygård perusteli tuolloin harrastustaan.

Ohjelmassa korostettiin, että tavarat eivät ole myytävänä, vaan ne on kerätty ”tuleville sukupolville”. Tavaroidensa keskellä Nygård näytti lapsenomaisen iloiselta.

Karpo vieraili Kaaritiellä myös keväällä 2009. Silloin kameraan tallentui harmaantunut mies, jonka ääneen oli ilmestynyt katkera sävy. ”Kaikki on poljettu alas, piruutta tehdään kiihtyvällä vauhdilla”, Nygård valitti.

Klaus-Erik Nygård

Tontilla on tarkka järjestys. Se on vain omanlaisensa. © TOMMI TAIPALE

Nyt hän on vanhentunut lisää ja vaikuttaa entistäkin katkerammalta. On siihen kai jonkinlaista aihettakin. Jo 1980-luvulla Nygårdin talo yritettiin tuhopolttaa. Harmia on ollut ihan vastakin.

”Lukko oli tungettu täyteen törkyä, minulta kesti yhdeksän tuntia päästä sisään taloon. Tämä on se ystäväpalvelu!”

Tavarapaljous tontilla on aiheuttanut jatkuvaa jännitettä naapureiden kanssa. Kaupungilta on ropissut uhkasakkoja seitsemän kertaa, yhteensä huimat melkein satatuhatta euroa.

Mutta siinä Nygårdin tavarat edelleen ovat. Ja suostuuhan hän niitä vähän näyttämäänkin, kun hetken maanittelee. Vaikka jopa kokonaiset henkilöautot ovat vuosikymmenien saatossa maastoutuneet lähes näkymättömiin, Klaus-Erik muistaa niiden tarinat.

”Näiden autojen rekisterit ovat TOM ja LEA. Eivätkö olekin mukavasti sattuneet vierekkäin!”

”Tämä on Saarijärven Auton vanha onnikka. Ja eiköhän tuo tuolla ole Jalta…”

Sitten siirrytään pienempiin tavaroihin. Vaikka kaupunki on vaatinut tontin tyhjentämistä, on se myös myynyt Nygårdille tavaraa, esimerkiksi vanhoja putkia. Mutta nyt on jotain hukassa.

”Perkele, miten voi esine hävitä”, isäntä manaa. Löytyypä etsitty aarre kuitenkin lopulta.

”Tämä on Kuolemanradan, Hyrynsalmelta Kuusamoon sodan aikana rakennetun kenttäradan, kisko. Ei tätäkään olisi enää, jos se ei olisi täällä.”

Klaus-Erik Nygård

Autokin maatuu vähitellen osaksi luontoa. © TOMMI TAIPALE

Tosipuhetta – tai sitten ei

Kun Klaus-Erik Nygårdin puhelin pirahtaa, hän vaihtaa lennossa toiseen kotimaiseen. Niin, millainen onkaan miehen kielitaito?

”En minä ruotsia osaa, en vain osaa erotella kieliä toisistaan.”

Jaha. Aika nopeasti käy muutenkin selväksi, että täällä ei toimittaja saa vastauksia ainakaan kyselemällä. Jokaisen kysymysmerkin perään tipahtaa aforistinen mietelause, jonka tulkinnassa vastuu on kuulijalla.

Minkä ikäinen olet?

”Jos ei ole ikää, niin eikö sitä koko ajan tule lisää, kun jaksaa odotella.”

Onko sinulla lapsia?

”Tenavien emollahan on aina…”

Oletko maksanut kaupungin asettamat uhkasakot?

”Tämäkö nyt on se pääasia?”

No ei ole. Jätetään siis kyselyt ja annetaan virran viedä.

Klaus-Erik Nygård

”Eikös tämä ole humusta. Se on hyväksi kasveille.” © TOMMI TAIPALE

Luontoa ei pidä sotkea

”Nyt on naapurilla kaihtimet kiinni. Saa rauhassa mennä postilaatikolle”, Nygård riemastuu.

Lisää riemun aihetta paljastuu laatikosta.

”Ei yhtään kirjettä perintätoimistosta tällä kertaa!”

Sitten jatketaan pihakierrosta. Isäntä nappaa suuhunsa itse istuttamiaan vadelmia ja kehottaa vieraitakin tuoksuttamaan vaalimaansa luonnonyrttiä. Hän esittelee siirtämiään puuntaimia ja siivoilee mennessään risuja poluilta.

Lupiineista Klaus-Erik kertoo ottavansa kukat pois, etteivät ne leviä.

”Tämä puustohan sitoo hiiltä, kuulemma. Kun on puita ympärillä, talo pysyy tasalämpöisenä. Ei tarvitse laittaa niitä maapallon lämpenemispumppuja.”

Tontilla on tarkka järjestys – se vain on omanlaisensa. Toimittaja saa tupakoida, kunhan vie visusti tumpin mennessään eikä heitä käytettyä tulitikkua maahan.

”Ei luontoa pidä sotkea. Miksi pitää tehdä roskia?” Nygård kysyy.

Puolen hehtaarin palsta Kajaanin laidalla on kuin installaatio, jossa materia sulautuu takaisin osaksi luontoa. Puut kasvavat autojen väliin ja sammal peittää niiden konepellit. Niin, onko Nygård taiteilija?

”En tiedä”, hän vastaa, mutta hymyilee hyväksyvästi. Taiteilijan viittaa hänelle ovat sovitelleet esimerkiksi ITE-taiteen puolestapuhujat Elina Vuorimies ja edesmennyt Erkki Pirtola.

Klaus-Erik Nygård

Onko Klaus-Erik taiteilija? Itse hän ei sitä myönnä eikä kiellä. © TOMMI TAIPALE

Sitten naapuri lähtee pois. Klaus-Erik muuttuu rennommaksi. Hän alkaa perata lapiolla kadunvarren ojaa.

”Eikös tämä ole humusta. Sehän on hyväksi kasveille”, hän pohtii ja alkaa siirtää multaa puiden juurille.

Seuraavaksi hän ryhtyy kasaamaan Nuasjärven pohjasta perattuja uppopuita portinpieleen. Tulee lämmin.

”Vitsi, eikö ole jännä, kun onnistuu.”

Kun valokuvaaja kuvaa touhua kadulta, naapurin lapset pyöräilevät valistamaan:

”Siinä kyllä asutaan!”

Nygård on mielissään.

”Nuo lapsethan ovat ruvenneet juttelemaan minulle. Ennen tekivät vaan piruutta.”

Lopulta puista kasattu rakennelma kaatuu rysähtäen maahan.

”No, onhan ne pinossa noinkin.”

”Täällä on niin paljon tekemistä. Aika ei meinaa riittää. Ihmiset sanovat tekevänsä asioita ajan kuluksi. Itse kun pääsisi niin pitkälle joskus…”

Klaus-Erik Nygård

Saabismi on puhdasta rakkautta. © TOMMI TAIPALE

Toinenkin aarreaitta

Illansuussa nousemme autoon. Nygård haluaa vielä näyttää jotakin.

”Älä laita valoja päälle, säästyy bensaa”, hän valistaa autoa ajavaa valokuvaajaa.

Tien alkupäässä oleva maansiirtoyritys herättää Klaus-Erikissä ristiriitaisia ajatuksia.

”Tuollahan on kuorma-autoja metsä täynnä. Sitten pitää tehdä numero tällaisesta pienestä”, hän ihmettelee viitaten omaan tonttiinsa.

Ja on kaikenlaista rompetta muillakin tonteilla. Nygård tuntee ne kaikki. Vähän väliä pitää hidastaa vauhtia. Tuolla on vanha moottoripyörä, tuolla traktori, tuolla jenkkiauto…

Ensimmäinen etappi on Kalle Joensuun luona. Hän on Nygårdin kaveri, jonka kanssa he kiertelevät rompepäiviä parinsadan kilometrin säteellä.

Matka jatkuu kohti Kajaanin toista laitaa.

Klaus-Erik Nygård

Joensuun Kallen kanssa kierretään rompepäiviä. © TOMMI TAIPALE

”Hei, ajoit panttitölkin ohi! Eihän tässä muutakaan tienestiä ole”, Klaus-Erik kivahtaa kuvaajalle.

Kun tulemme perille, käy ilmi, että tänne Kajaaninjoen rantamille on hyvää vauhtia kertymässä samanlainen installaatio kuin Kaaritielle. Kun omakotitontti täyttyi, Nygårdin tavaroiden hankkiminen ei suinkaan loppunut vaan siirtyi toiseen paikkaan.

”Tuolla on kolme Simcaa, tuossa on Mersun etuakseli. Nämä puutavarat olen kaikki pelastanut.”

Omistaako Nygård siis tämänkin paikan? ”En minä tiedä, kenen paikka tämä on. Ei minun tarvitse tietää.”

Etenemme syvemmälle metsään. Klaus-Erikin silmät ovat alkaneet loistaa. Katkeruus ja vuosikymmenet putoavat hartioilta. Hannu Karpon vuonna 1986 dokumentoima iloinen pikkupoika on tullut takaisin.

”Chryslerin rengassarja, V12-kompura, pikku-Mossen tuulilasi, Awo-motskareita, Soliferi… Täällä on aarteita!”

Taiteilijakin taitaa nostaa päätään, kun iltavalo maalailee metsään sävyjään.

”Minulla on tynnyrikokoelma eri väreissä, niistä saisi hienon toteemin. Ja nuo TB:n bensamittarit on jänniä – vähän niinkuin sellaisia hahmoja.”

Saisikohan tuosta ostaa yhden polkupyörän renkaan?

”Enpä tiedä, kehtaanko myydä. Voisin vaihtaa sen johonkin.”

Klaus-Erik Nygård

Vanhimmat löydöt ovat painuneet sammaleen alle. © TOMMI TAIPALE

Tavara on siunaus

”Seuraavaksi pitäisi käydä pelastamassa seitsemän Saabia, ja Kyllösellä olisi kolme linja-autoa. Kohta niitä kaivataan kuitenkin”, Nygård suunnittelee.

Miksi, ihan oikeasti? Tavaroiden tallentaja heittää pallon takaisin kysyjälle – ja kaikille muillekin.

”Suomessa on tuhovimma valloillaan. Kun saisi sen, että ihmiset ei vät laittaisi asioita hukkaan.”

Saab taitaa olla Klaus-Erikille kaikkein rakkain automerkki. Niitä löytyy joka puolelta.

”Voisi pitää Saabi-näyttelyn. Eikö olisi hiaaano!”

Sen näyttelyn kruununtimantti odottaa täällä, koivun juurella. Siitä puhuessaan Nygård madaltaa ääntään. Se on jäkälä-Saabi.

”En minä muistanutkaan, että tämä on näin hieno. Tällä kun ajelisi kaupungilla, nuoret sanoisivat, että minäkin haluan tuollaisen. Eihän jäkälää saa rahalla.”

Tuo on sellainen viisaus, että siihen voisi vaikka lopettaa, ellei jäljellä olisi vielä toinenkin viisaus:

”Pääasia on palvella ihmisiä. Ihmisten kanssa pitää tulla toimeen.”

On tullut aika lähteä. Onhan tuota tavaraa sinullekin siunaantunut, totean jäähyväisiksi. Nygård hymyilee – vihdoin typeriä kyselevä toimittaja on ymmärtänyt jotakin.

”Ei näitä kerätä, näitä siunaantuu.”

X