Koivisto ja Erkko hahmottivat 1990-luvun mullistuksista nousevan Suomen uussuomettuneeksi

”Nyt on mahdollista tutustua siihen, miten maan johto toimi toiseksi edellisellä suomettumiskaudella: Saksan idän suurhyökkäyksen keskeisenä kumppanina”, kirjoittaa Markku Kuisma Seuran kolumnissa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Markku Kuisma on historian professori Helsingin yliopistossa.

"Nyt on mahdollista tutustua siihen, miten maan johto toimi toiseksi edellisellä suomettumiskaudella: Saksan idän suurhyökkäyksen keskeisenä kumppanina", kirjoittaa Markku Kuisma Seuran kolumnissa.
(Päivitetty: )
Teksti: Markku Kuisma

Presidentti Mauno Koivisto oli sodan kokenut rauhanmies. Siksipä hän paheksui kaikkia sodalla melskaavia. Yhdysvaltain hyökättyä Irakiin presidentti arvosteli suomalaisen lehdistön ”tiettyä euforiaa” ja yli-innokkuutta ”moukaroida” Irakia länsiliittouman ilmavoimilla.

Lehtiparoni Aatos Erkko oli samaa mieltä. Läntisiä tiedotusvälineitä ei ollut ”koskaan ennen käytetty näin tehokkaasti hyväksi” propagandasodassa, hän väitti. Meikäläinen media oli joko hyväuskoisuuttaan tai sensaatiohakuisuuttaan syyllistynyt ”samanlaisiin päättömyyksiin kuin mitä sosialistimaiden lehdistö” oli tehnyt ”uskonvarmuudessaan tai propagandamielessä” aiemmin.

Kokeneiden herrojen synkät arviot taisivat olla murheellisen kehityskulun vaatimatonta alkua. Aleksi Mainio kertoo kirjassaan Erkon kylmä sota, kuinka Koivistokin haki vielä viimeisinä vuosinaan epätoivoisesti vaihtoehtoa Nato-propagandistiksi ryvettyneelle valtavirtamedialle.

Erkko raivosi Yhdysvalloista tehtyjä hävittäjähankintoja vastaan. Henkisesti ”konkurssikypsä maa” oli tekemässä kaksinkertaisen, ”sairaan” virheen ostamalla ylihintaisia aseita Yhdysvalloista tilanteessa, jossa olisi pitänyt sijoittaa sivistykseen. Jos on ihan pakko niin sitten Ruotsista.

Koivisto ja Erkko hahmottivat 1990-luvun mullistuksista nousevan Suomen uussuomettuneeksi. Suurvalta oli vaihtunut, mutta vanhat poliittispsykologiset mallit toimivat, tällä kertaa tosin ilman terveen järjen sanelemaa pakkoa. Itsenäisyys ei ilmeisesti mitenkään maistunut?

Kovaa puhetta. Liekö Koiviston & Erkon arvio vähääkään osuva? Kriittisen tarkastelun arvoinen se sentään kai on.

Kenties aika siihen koittaa joskus. Nyt on sen sijaan mahdollista tutustua siihen, miten maan johto toimi toiseksi edellisellä suomettumiskaudella: Saksan idän suurhyökkäyksen keskeisenä kumppanina.

Erityisen jännittävän näkökulman silloiseen mielenmaisemaan tarjoa kenraali Waldemar Erfurthin sotapäiväkirja 1942–1943. Erfurthan oli Saksan edustaja Suomen päämajassa ja Mannerheimin luotettu.

Harvoin pääsee kiinni autenttisiin aikalaismuistinpanoihin, jotka on tehty näin korkealla tasolla ja vailla jälkiviisutta.

Tuore teos on jatkoa viime vuonna julkaistulle vuoden 1941 päiväkirjalle. Molemmista vastaa Pekka Visuri upseerin ja tutkijan kiitettävällä ammattitaidollaan.

Kirjan herkkuja ei tässä enempää paljastella. Mutta kerrotaan sentään, että kesällä 1942 Suomessa vieraillut Hitler hurmasi rauhallisuudellaan (!) suomalaiset arvohenkilöt ja jopa Mannerheimin. ”Hän on todella ilmiö”, marski tiivisti suomalaisten ihastuksen.

Markku Kuisma on historian professori Helsingin yliopistossa.

X