Kokoomus on miehittänyt eurooppalaisen talouspolitiikan avainpaikat - Mitä siitä ajattelevat Touko Aalto ja Antti Rinne?

Kokoomuslaiset ja muut markkinapositiiviset poliitikot ovat kansoittaneet talouden avainvirat. Tarvitaanko näitä poliittisesti pedattuja jatkotyöpaikkoja?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vallan kahvassa on poikkeuksellisen paljon ihmisiä, jotka uskovat vapaiden markkinoiden voimaan.

Kokoomuslaiset ja muut markkinapositiiviset poliitikot ovat kansoittaneet talouden avainvirat. Tarvitaanko näitä poliittisesti pedattuja jatkotyöpaikkoja?
(Päivitetty: )
Teksti:
Mikael Vehkaoja

”Auto voi olla minkävärinen tahansa, kunhan se on musta”, sanoi autotehtailija Henry Ford.

Sama ajatus tuntuu pätevän 2000-luvun talouspolitiikan päättäjiin, mutta nyt aatteen väri on sininen.

Seura listasi eurooppalaisen talouspolitiikan avainpaikat, joilla istuu 11 suomalaista poliitikkoa. Joukossa on investointipankkiireja, yksi komissaari ja EU-parlamentin talousvaliokunnan jäseniä. Puolueista talouseliitin ehdotonta ykkössijaa pitää hallussaan kokoomus, jolla on kuusi avainpaikkaa. Peräti kolme kykypuolueen ex-puheenjohtajaa on raivannut tiensä euroeliittiin.

Alexander Stubb aloitti vastikään Euroopan investointipankin varapääjohtajana. Hän ilmoitti Facebookissa olevansa pestistä äärimmäisen iloinen: ”Uudet haasteet odottavat. Samalla eräänlainen paluu juurilleni, EU-asioiden pariin.”

Jyrki Katainen on Euroopan komission talouskomissaari. Ennen Kataista kokoomuksen puheenjohtajana toiminut Ville Itälä on Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsen.

Kolmen puheenjohtajan listaan voisi lisätä neljännekin. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön. Hän toimi 2000-luvulla Euroopan investointipankin varapääjohtajana.

Muut puolueet eivät voi ylpeillä samanlaisella värisuoralla.

Kokoomuksen vaikutusvalta

Helsingin yliopiston tutkijan Markus Ojalan mielestä kokoomuksen vaikutusvalta Suomessa on kiinnostava puheenaihe.

”Monessa asiassa, esimerkiksi sote-uudistuksen valinnanvapaudessa, he näyttävät jäävän melko yksin. Silti he saavat yllättävän paljon asioita läpi. Ehkä he ovat pystyneet miehittämään tiettyjä positioita ministeriöissä”, Ojala pohtii.

Mutta vaikutusvallan takaa löytyy myös 2000-luvun suosituin ideologia: markkinausko.

Ojala julkaisi viime keväänä väitöskirjan, joka käsitteli eliittien verkostoitumista. Tutkimus osoitti, että globalisaatio ja ylikansalliset eliitit ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Taustalla on järjestelmällinen kehitys. Globaali toimintaympäristö pakottaa valtiot tekemään monenlaisia kansainvälisiä sopimuksia. Niiden myötä maailmantalous siirtyy kansainvälisten instituutioiden hallintaan: IMF, OECD, Maailmanpankki, G-kokoukset, Euroopan komissio… Niiden monikansallisissa pöydissä määritellään talouden suuret suuntaviivat. Suomen kaltaisen pienen maan osaksi jää toimeenpanna suositusten mukaista talouspolitiikkaa.

”Kansainvälisillä foorumeilla toimivat johtajat ovat täysin sitoutuneet markkinoiden vapauttamisen tavoitteeseen”, sanoo Markus Ojala.

Suomessa kokoomus on ollut tämän ideologian merkittävin äänitorvi, mutta markkinausko läpäisee muutkin suuret puolueet. Anne Bernerin, Juha Sipilän, Mari Kiviniemen ja Olli Rehnin kaltaiset keskustapoliitikot edustavat markkinauskoa. Sosiaalidemokraatti Erkki Liikanen on helppo nähdä samassa seurassa.

Ovet aukeavat, kun uskoo markkinoihin

Markkinauskon taustalla on uusklassinen taloustiede.

”Siellä uskotaan, että on luotava joustavammat työmarkkinat, yksityistettävä, lisättävä kilpailua”, Markus Ojala luettelee.

Kuulostaako tutulta?

Sote-uudistus, raideliikenteen avaaminen kilpailulle, hallintarekisteri ja moni muu viime aikojen uudistus on saanut alkunsa näistä samoista opinkappaleista.

”OECD:n ja IMF:n suositukset vastaavat hyvin pitkälle suomalaisen talouspoliittisen eliitin puhetta siitä, mitä meidän täytyy tehdä. Käytännössä se on samaa tekstiä”, Markus Ojala sanoo. Ojalan mukaan globalisaatiokehitys keskittää valtaa tahoille, jotka ovat lähellä kansainvälisen talouden päätöksentekoa. Valtamedia ja talouden tutkimuslaitokset vahvistavat yhteistä viestiä. Ovet siis aukeavat niille, jotka uskovat markkinoihin. Sitä kautta heille avautuu vastaavasti vaikutusmahdollisuuksia.

”Tällaisia tahoja ovat ministeriöiden huippuvirkamiehet, talousministerit ja keskuspankkien keskeiset päättäjät”, Ojala sanoo.

Kiitosvirkoja ja pyöröovia

Alkusyksyn kuluessa vihreät on noussut kannatuskyselyissä Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Käytännössä suosion lunastaminen edellyttää, että puolue pystyy haastamaan kokoomuksen talouspolitiikassa. Eurooppalaisten talouspestien listalta ei kuitenkaan löydy ainuttakaan vihreää poliitikkoa.

”Perussuomalaisittain voi sanoa, että sitä saa, mitä tilaa. Nykyinen paikkajako on peräisin ihmisten äänestyskäyttäytymisestä”, tuore puheenjohtaja Touko Aalto sanoo.

Esimerkiksi investointipankkien johtopestit ovat maakohtaisia, ja ne jaetaan vallassa olevien puolueiden kesken.

Touko Aalto pohtii, voisiko poliittisille virkanimityksille olla tulevaisuudessa vaihtoehto.

”Varmaan moni kysyy, eikö ministerikokemuksen omaava ihminen pääsisi moniin työpaikkoihin ihan avoimen haun kauttakin. Tarvitaanko poliittisesti pedattu jatkopaikka? Onko kultainen kädenpuristus aina se tilanne, että yhtäkkiä onkin investointipankin varapääjohtaja tai kehitysrahaston hommissa?”

Viime aikoina on puhuttu paljon pyöröovi-ilmiöstä.

”Yhtenä päivänä ministeri, toisena EK:n toimitusjohtaja. Kohuja on ollut aika paljon.”

Tuorein kohu on viime viikolta. Iltalehden Olli Ainola kirjoitti, kuinka Timo Soinille pedataan Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtokunnan varajäsenen paikkaa. Jos maisterisjätkä tarttuisi vihreään oksaan, hän päätyisi pankkiiriksi päättämään kehittyvien maiden investointikohteista. Matka omalle ydinosaamisalueelle olisi pitkä, mutta nettopalkka 12 500 euroa kuussa.

Touko Aalto myöntää, että huippuvirkoihin nimitetyt ihmiset ovat yleensä äärimmäisen kokeneita ja verkostoituneita.

”He voivat olla ihan luonteva valinta. Mutta ymmärrän, miltä se näyttää, kun annetaan kiitosvirkoja, kun oma pätevyys on ollut muissa tehtävissä.”

Huuhaata ja humpuukia

Kolmen vuoden puheenjohtajapestinsä aikana Antti Rinne on ehtinyt katsella maailmaa sekä ministeri-Audin takapenkiltä että oppositiojohtajan ruohonjuuriperspektiivistä. Rinne sanoo tunnistavansa ajatuksen yksituumaisesta talouseliitistä.

”Keskeisellä yrityselämän johdolla on melko yhtenäinen käsitys siitä, miten suhtaudutaan julkiseen sektoriin, ja miten markkinataloudessa pitäisi pystyä toiminaan vapaasti.”

Sama pätee poliitikkoihin, jotka työskentelevät eurooppalaisissa talousinstituutioissa.

”Kun päättäjä irtoaa kansallisesta päätöksenteosta, hän on yleensä sitoutunut ajamaan markkinoiden vapauttamista.”

Rinne muistelee, miten Kreikan tukipakettiasiaa hoidettiin.

”Jos yhteiskunta on korruptoitunut ja veronkantokyky on heikko, ei auta, että katetaan lainoittavien tahojen riskit veronmaksajien pussista.”

Niin eurooppalainen talouseliitti kuitenkin päätti toimia.

Rinne puhuu yhden totuuden ideologiasta, jonka ajamiseen myös valtamedia osallistuu.

”Aloitteet, jotka poikkeavat talouseliitin valtavirrasta, leimataan vastuuttomaksi hömppäpömppäpolitiikaksi.”

Tämä näkyy esimerkiksi suhtautumisessa velkaan.

”Kansantaloustieteen piirissä moni on sitä mieltä, että velan käyttö talouskasvun luomiseen ja rakenteiden uudistukseen on järkevää. Mutta kun tästä alkaa puhua, se leimataan heti vastuuttomaksi.”

Mutta oli Rinteelläkin mahdollisuus puuttua kehitykseen.

Vuonna 2014 hän tarjosi Euroopan investointipankin varapääjohtajan pestiä Jutta Urpilaiselle, joka kieltäytyi. Rinne joutui luovuttamaan paikan kokoomuksen Jan Vapaavuorelle.

”Vapaavuorella oli näkemyksiä, jotka ovat Suomen edun mukaisia. Ja asiaosaajana hän oli paras käytettävissä olevista vaihtoehdoista”, Rinne perustelee nyt.

Mutta eikö demareista löydy Urpilaisen lisäksi muita talousosaajia?

”Meillä olisi ollut erittäin hyviä vaihtoehtoja, parempia kuin Vapaavuori. Mutta he eivät olleet käytettävissä silloisen tilanteensa vuoksi”, Rinne sanoo.

Nimiä hän ei halua paljastaa.

Usko horjuu

Brexit, Donald Trump, nationalismin ja protektionimin nousu… Viime vuosina on nähty monia merkkejä, jotka kertovat aikojen muutoksesta. Brittiläinen taloustieteilijä Stephen D. King kirjoitti vastikään Grave New World -kirjassaan USA:n vallan murentumisesta. Se merkitsisi globalisaation aikakauden loppua.

”Monessa mielessä Suomessa tunnutaan mentävän vastoin kansainvälistä trendiä. Meillä uusliberaali kehitys on lähtenyt liikkeelle entistä voimakkaampana”, Markus Ojala miettii.

Vallan kahvassa on nyt poikkeuksellisen paljon ihmisiä, jotka uskovat vapaiden markkinoiden voimaan. Politiikkaan on tullut ihmisiä, jotka eivät ole poliitikkoja.

”Anne Berner on esimerkki poliitikosta, joka on tullut vain käymään. Hoitamaan Oy Suomi Ab:n asioita palatakseen sitten liike-elämään.”

Ojalan mielestä yhtälön ongelma on siinä, että poliittinen tilivelvollisuus katoaa.

”Tällaisen eliitin ei tarvitse ajatella äänestäjiä. Heidän ei tarvitse tulla uudelleen valituiksi.”

Markus Ojalan mielestä nykyajan vaihtoehdottomuus on peräisin keskustavasemmiston kansainvälisestä kriisistä. Sillä demareiden ahdinkokin selittyy.

”Heidän olisi pitänyt pystyä esittämään maailmankaupan vapauttamiselle uskottava vaihtoehto. Mutta sitä ei ole esitetty”, Markus Ojala sanoo.

Eliitin pyöröovet on siis varattu markkinauskovaisten käyttöön, ainakin toistaiseksi.

Lue myös:

Jyrki Katainen katosi Brysseliin kesken pääministerikautensa. Mitä hän siellä tekee?

Jan Vapaavuoren rooli Caruna -kaupoissa luultua suurempi – ex-ministerin pankki neuvottelee nyt firmalle lainaa

 

X