Maailma on koodareiden käsissä - Linda Liukas toivoo lisää erilaisia yhdistelmäammatteja: ”Olisi ihanaa nähdä lähihoitaja-koodareita”
Linda Liukasta kutsutaan koodauslähettilääksi, mutta itse asiassa hän on piikki Piilaakson poikien lihassa.
Jutteletko sinä tietokonelle? Näin Linda Liukas kysyi espoolaisessa koulussa ja sai kuulla, että kolme lasta neljästä tekee niin. ”Lapsille on luontevaa kommunikoida tekoälyn kanssa.”
”Olen joskus miettinyt, onko nimi enne”, sanoo lastenkirjailija-koodauslähettiläs Linda Liukas, 32.
Hänen tapauksessaan se voisi aivan hyvin olla. Sen verran liukkaasti hänen uransa lasten ja tyttöjen koodauksen puolestapuhujana on edennyt.
Hänen neljäs Hello Ruby -kirjansa Robotti koulussa on juuri ilmestynyt. Työ puhujana ja työpajojen vetäjänä pitää hänet tien päällä osimoilleen puolet vuodesta.
Liukkaan sanomalla on kysyntää Dubaista Koreaan, New Yorkista Espooseen.
Mitä ihmettä koodauslähettiläs tekee?
Esimerkiksi tätä: tänä aamuna Liukas on vetänyt espoolaisessa koulussa tekoälytyöpajan alakoululaisille.
Seitsemän- ja kahdeksanvuotiaat ovat opetelleet, miten tekoälyä pitää opettaa, jotta siitä tulee älykäs.
Tekoäly osaa tunnistaa esimerkiksi kissan kissaksi vasta, jos sille on näytetty riittävän monta kuvaa erilaisista kissoista. Jos esimerkit eivät ole riittävän monipuolisia, kissuus jää tekoälyn ymmärryksessä vajaaksi.
Jokaisesta tekijä
Liukkaan mielestä lapsilla on oikeus opiskella tekoälyä siinä missä historiaa ja äidinkieltäkin.
Tekoälyn ja tietokoneiden ymmärtäminen on tärkeää, koska niitä käytetään yhä useammassa yhteydessä.
Puhelimet ja tabletit ymmärtävät puhetta ja juttelevat takaisin, nettiselain oppii käyttäjänsä mieltymykset, kamerat tunnistavat kasvoja. Pian autotkin ajelevat ilman kuskia.
”Tämän hetken ekaluokkalaiset ovat viimeinen sukupolvi, joka tunnistaa tietokoneen näppäimistön tai ruudun perusteella”, Liukas sanoo.
Tulevaisuuden lapsille tietokone on osa mitä tahansa esinettä, vaikka hammasharjaa tai vesilasia.
Mutta pelkkä ymmärtäminen ei ole Liukkaan tavoitteena.
Hän toivoo, että kuka tahansa osaisi koodata eli toteuttaa itse ideoitaan tietotekniikan avulla.
Miksi tämä olisi tärkeää? Suuntahan on nykyisin päinvastainen: tietokoneet ovat suljettuja laatikoita, joista maallikon on parasta pitää näppinsä erossa.
Koodaaminen ei vaadi matemaattista lahjakkuutta. Siinä on kyse samasta logiikasta kuin villasukan kutomisessa, sudokun ratkaisemisessa tai lauseen-jäsentämisessä. © PEKKA NIEMINEN JA LINDA LIUKAS
Maailma on koodareiden käsissä
Koodaamistaito on tärkeää siksi, että maailma on koodareiden käsissä.
”Teknologian kehitys ei pysähdy. Ne ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita teknologiasta, määrittävät mihin suuntaan maailma menee”, Liukas sanoo.
Liukasta ärsyttää, että teknologiaa käsitellään kuin se olisi muusta maailmasta irrallinen asia, jota voivat ymmärtää vain alaan vihkiytynet asiantuntijat.
Tämä on erityisen huono ajatusvirhe nykyisin, kun teknologia ja tietokoneet limittyvät kaikkeen.
”Tietokone ei ole pelkkä kone. Se on ongelmanratkaisun ja itseilmaisun työkalu. Se on yksi tärkeimmistä ihmiskunnan historian keksinnöistä, ja sen avulla voidaan ratkaista energian riittävyyden tai nälänhädän kaltaisia globaaleja ongelmia.”
Tämän takia teknologian kehitystä ei saa jättää Piilaakson parikymppisten hupparipoikien käsiin. He kun keskittävät tarmonsa siihen, mitä he pitävät ongelmana.
”Siksi meillä on niin paljon deittisovelluksia.”
Liukas toivoo, että meillä olisi tulevaisuudessa erilaisia yhdistelmäammatteja.
”Olisi ihanaa nähdä lähihoitaja-koodereita. Heillä olisi luultavasti paljon syvempi ymmärrys oman alansa ongelmista ja niiden kontekstista. He myös pystyisivät paremmin hahmottamaan, missä tietokone on tarpeellinen ja missä ihminen on ylivertainen koneeseen nähden.”
Linda Liukas on ”satavarma” siitä, että hupparipoika luulee koneen ratkaisevan myös sellaisia asioita, mitä se ei oikeasti ratkaise.
Olellisinta on pystyvyyden tunne
Juuri tätä on pohdittu tänään myös espoolaisten pikkukoululaisten kanssa.
Lapset ovat huomanneet, että ihminen on hyvä lohduttamaan tai siivoamaan, kone taas laskemaan monimutkaisia asioita nopeasti.
Mitähän siitä pitäisi ajatella, että meillä on hoivarobotteja ja robotti-imureita?
Kaikkein tärkein asia, jonka Liukas toivoo lasten oppivan, on tunne siitä, että he pystyvät ja osaavat.
”Koodauskielien oppiminen ei ole ensisijaista. Ennen kuin tämän hetken lapset ovat aikuisia, koodauskielet ovat vaihtuneet moneen kertaan. Oleellisinta on tunne, että he pystyvät tekemään näitä asioita.”
Juuri pystyvyyden tunteen takia Liukkaasta tuli se mitä hän tänään on.
Kokeilee eikä pelkää
Kun Linda Liukas oli itse ekaluokkalainen vuonna 1993, tietokoneet olivat kalliita.
Kukaan ei antanut niitä lasten käsiin – paitsi Lindan rahoitusalalla toimiva insinööri-isä. Isä toi työssä käyttämänsä kannettavan tietokoneen kotiin ja antoi sen jälkikasvunsa käsiin.
Linda ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan ottivat kaiken irti kiehtovasta laitteesta.
”Onnistuimme formatoimaan C-levyn ja poistamaan käyttöjärjestelmän muutamaan otteeseen.”
Kun näin pääsi käymään, lapset oppivat myös korjaamaan vahingot, aluksi isän opastuksella. Käyttö sai jatkua.
”Isä ymmärsi, että oppiminen pohjaa siihen, että kokeilee eikä pelkää. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen itsekin halunnut opettaa lapsille työpajoissa.”
Linda ei ollut erityinen matematiikkanero vaan oli lapsena kiinnostunut vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Häntä viehättivät pitkät juonelliset mielikuvitusleikit ja majojen rakentelu paljon enemmän kuin tietokoneen kimpussa näpertely.
Koodaamiseen Linda perehtyi 13-vuotiaana, ihastumisen takia.
Ihastuksen kohde oli Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore. Koska suurmiehestä ei ollut nettisivuja suomeksi, Linda opetteli koodaamaan ja teki sellaiset.
”Koodauskieli ei ole niinkään matematiikkaa vaan logiikkaa. Siinä on kyse samasta asiasta kuin lauseen- jäsennyksessä, neulontaohjeen seuraamisessa tai sudokun ratkaisemisessa.”
”Isä ymmärsi, että oppiminen pohjaa siihen, että kokeilee eikä pelkää. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen itsekin halunnut opettaa lapsille työpajoissa.” © PEKKA NIEMINEN JA LINDA LIUKAS
Rails Girls -vapaaehtoisjärjestön koodauskurssit
On itse asiassa sattumaa, että juuri koodauksesta tuli se iso asia, jonka puolesta Liukas puhuu.
Mitään sellaista suunnitelmaa ei ollut vielä silloin, kun hän siirtyi parikymppisenä Turun kauppakorkeakoulusta Aalto-yliopiston Aaltoes-yrittäjäyhteisöön. Siellä start up -kärpänen puraisi häntäkin. Into kokeilla ideoiden toimivuutta käytännössä vain vahvistui, kun hän opiskeli Stanfordin yliopistossa kasvuyrittäjyyttä.
”Tajusin, että maailma voi olla mitä vain.”
Liukas perusti ystävänsä kanssa Rails Girls -vapaaehtoisjärjestön, joka järjestää koodauskursseja naisille. Tähän mennessä kursseja on pidetty 200 kaupungissa ympäri maailmaa.
Lastenkirjailija hänestä tuli kirjaimellisesti yhdessä yössä.
Liukas oli kehitellyt 6-vuotiaan Ruby-tytön piirroshahmoa jo muutaman vuoden. Alun perin hän halusi Rubyn avulla konkretisoida itselleen, mitä koodaaminen pohjimmiltaan on. Miksi ei tekisi Rubysta kirjaa, hän ajatteli.
Liukas laittoi joukkorahoituspalvelu Kickstarteriin esittelyvideon aikeestaan. Vuorokaudessa idea keräsi rahoitusta satatuhatta dollaria. Se oli kymmenen kertaa enemmän kuin hän oli laskenut tarvitsevansa.
”En olisi uskaltanut ryhtyä hankkeeseen, jos se ei olisi ollut hitti. Se antoi itsevarmuuden tehdä.”
”Minulla on annettavaa maailmalle”
Kun Rubyn tarina jatkuu jo neljännessä kirjassa, Liukkaalle on monen mutkan kautta täsmentynyt se, miten hän haluaa asioita tehdä.
Ensinnä: hänellä ei ole kiire.
”Aikaperspektiivini on tosi erilainen kuin monen yrittäjäystäväni, jotka ajattelevat, että liikevaihdon on kasvettava viidessä vuodessa kahteen miljoonaan. Minä ajattelen 50 vuoden päähän. Silloin alkaa tuntua, että on aikaa ja rahaa.”
Toiseksi: hän aikoo luottaa oman ääneensä.
”Ruby on tällä hetkellä lastenkirja. Mutta siitä voi vielä tulla koulu, taidenäyttely tai opetusfilosofia. Jotain isompaa. Tämä ajatus lähtee siitä, että olen ruvennut luottamaan siihen, että minulla on annettavaa maailmalle.”
Liukkaalla on ajatus siitä, minkälaiseksi hän toivoo työnsä muuttavan maailmaa.
”Empaattisemmaksi, värikkäämmäksi, hullunkurisemmaksi. Sellaiseksi, että voisimme siirtää tekoälylle sellaiset rutiininomaiset työt, joka tekevät ihmisistä pelkkiä altavastaajia. Että meillä olisi enemmän aikaa keskittyä niihin asioihin, jotka tekevät meistä ihmisiä.”
Kuvitus Linda Liukas/Robotti koulussa -kirja