Koronakevät lisäsi päivittäistä liikuntaa – ”Onneksi kunto nousee siinä missä laskeekin”
”Kun joka päivä avaa oven ulos ja lähtee liikkeelle – vaikka hitaastikin – niin tulos on taattu”, Seuran tuottaja Liina Putkonen kirjoittaa.
Liina Putkonen on Seura-lehden tuottaja.
Keväällä kävelin paljon. Koronan takia kotivierailut olivat pannassa, joten tapasin ystäviä ulkona. Jalkapatikkaan minua ajoi myös koiramme Lila, jota pystyin pitämään kaupungissa etätöiden ansiosta. Se kun ei viihdy yksin kerrostalossa.
Minulla korona lisäsi liikuntaa, vaikka monelle tapahtui päinvastoin. Kokemusta kunnon menettämisestäkin tosin on. Kun aikoinaan muutimme kaupungista maalle, jouduin kulkemaan lähes kaikki matkat autolla, koska busseja ei mennyt.
”Onneksi kunto nousee”
Tiedän siis, miltä tuntuu, kun kävelystä tulee aina vain hankalampaa, kun liike ei ole enää lääke, vaan se jopa sattuu, käy henkeen ja varsinkin mielen päälle, kun jalka ei nouse entiseen tapaan. Tämän kevään ansiosta voin kuitenkin sanoa, että onneksi kunto nousee siinä missä laskeekin.
Kun joka päivä avaa oven ulos ja lähtee liikkeelle – vaikka hitaastikin – niin tulos on taattu, kunto kohoaa, lihakset vahvistuvat ja ilo kuplii päivä päivältä runsaammin: minä pystyn!
Ilo kuplii päivä päivältä runsaammin: minä pystyn!
Kävely ei ole vain fyysistä hyvinvointia. Mielikin piristyi kummasti, kun kävi ulkona. Varsinkin keväällä puistot ja pihat olivat tännä ihailtavaa ja pohdittavaa. Moni kukka antaa vihjeitä itsestään aika pienestä, narsissit ja tulppaanit on helppo erottaa jo varhain.
Mutta Arvo Ylpön puistossa Helsingissä kohtasin mysteerin. Mullasta kasvoi vihreää, joka ei millään muotoutunut kukaksi mielessäni. Laitoin siitä kuvan suvullenikin ja vein ystäviäni taimia katsomaan, mutta kukaan ei osannut kertoa, mitä on tuleman.
Liikkumisen onni ja parsan mysteeri
Olin kesän myötä alkanut kutsua kasveja vitsillä parsoiksi. Jos ei kerran kukkaa pukkaa, niin varmaan ovat jotain muuta hienoa, kun ollaan arvopuistossa.
Kun kesä vei taas maalle ja kävelyreitit vaihtuivat, lähes unohdin koko mysteerin. Isäni Oulusta muisti kysyä: mites parsat? Ja hyvä, että muisti, sillä kävin nyt tutkimassa tilannetta.
Parsoista oli puhjennut mitä kauneimmat kukat. Jaoin ilosanoman heti suvulle ja ystäville: kukka se on. Ja pian oli selvillä myös, mikä kukka. Ystäväni löysi googlesta vastaavan kasvin.
Parsamme lienee rusopäivänlilja. Upea kukka, joka olisi jäänyt löytymättä ilman koronakevättä, kuten ehkä olisi jäänyt minulta löytymättä liikkumisen onni. Onneksi elämä menee yleensä näin. Se ei anna vain mustaa pilveä, vaan mukana on – joskus aika ohut, mutta kuitenkin – kultareuna.
Lue lisää Seura-lehdestä nro 30/20.
© Otavamedia
Lue myös: Näin kunto nousee – kunnonkohotus alkaa arkiliikunnasta