Koululääkärit eivät ehdi tukea oikeasti apua tarvitsevia lapsia – Näin ongelma korostuu Helsingissä, jossa ilmenee paljon sosiaalisia ongelmia
Maaliskuussa Helsingin Latokartanossa tapahtui perhesurma. Poliisi epäilee äidin murhanneen alakouluikäisen poikansa ja itsensä.
Puolitoista vuotta sitten teini-ikäiset pojat surmasivat saman ikäisen kaverinsa Helsingin Koskelassa. Poika oli lastensuojelun asiakas.
Kymmenen vuotta sitten 8-vuotiaan Vilja Eerikan surmasta tuomittiin tytön isä ja tämän naisystävä. Myös Vilja Eerika oli lastensuojelun asiakas.
Latokartanon rikoksen paljastuttua lastensuojelun ongelmat ovat nousseet taas puheenaiheeksi. Miten on mahdollista, että Latokartanon poikaa ei onnistuttu pelastamaan, vaikka lehtitietojen mukaan hänestä oli tehty lastensuojeluilmoituksia?
Miksi tällaiset murhenäytelmät toistuvat Helsingissä?
Lue myös: Kahdeksanvuotias Eerika kuoli tiara päässään
Lasten suojeleminen haastavaa Helsingissä
Yksi keskusteluun osallistuneista on lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson. Hän toimi Helsingin kouluterveydenhuollon ylilääkärinä vuosina 2013– 2017. Tuolloin Hermanson työskenteli helsinkiläisten koululääkäreiden esimiehenä.
Hänen mielestään lastensuojelun ongelmat eivät ole yksittäisten työntekijöiden syytä, vaan ne ovat rakenteissa ja toimintakulttuurissa. Ammattilaiset työskentelevät eri organisaatioissa, vaihtuvuus on suurta eivätkä ihmiset opi tuntemaan toisiaan.
”Kaikessa pyritään tehokkuuteen. Yhteistyöhön ei kannusteta, koska siitä ei synny mitattavia suoritteita. Työ muissa organisaatioissa toimivien kanssa nähdään ennen muuta riskitilanteena, jossa salassa pidettävät tiedot saattavat vuotaa ulkopuolisille”, Elina Hermanson sanoo.
Erityisen vaikea tilanne on suurkaupungissa Helsingissä.
”Ennen Helsinkiä työskentelin nuorisolääkärinä Kirkkonummella, missä tein paljon töitä lastensuojelun kanssa. Minulla on erittäin korkea käsitys lastensuojelun työntekijöiden ammattitaidosta. Pienessä kunnassa tieto kulki hyvin kouluterveydenhuollon ja lastensuojelun välillä ja tunsin lastensuojelun työntekijät. ”
Helsingissä hän näki aivan toisenlaisen maailman.
Tarvitaanko ikäkausitarkastuksia?
Helsingin kouluterveydenhuollossa Elina Hermansonin alaisuudessa työskenteli noin 30 osa-aikaista lääkäriä. Kiire ja työvoimapula oli jatkuvaa.
Hermansonin näkemyksen mukaan pieniä resursseja tuhlattiin, kun lääkäreiden piti käyttää aikansa lakisääteisiin ikäkausitarkistuksiin.
”Ikäkausitarkastukset ovat hieno juttu, kunhan työvoimaa on riittävästi ja työntekijät pysyviä ja pitkäaikaisia. Helsingissä näin ei ole. Helsingissä koululääkäreiden aika pitäisi ohjata lapsiin, joista on huolta. Tämä on erityisen relevanttia Helsingissä, missä on monenlaisia sosiaalisia ongelmia.”
Ikäkausitarkastukset on säädetty laissa. Hermansonin mielestä lakia pitäisi uudistaa, jotta kouluterveydenhuoltoa voitaisiin paremmin kohdistaa apua tarvitseville.
”Kouluterveydenhuolto ei pääse tapaamaan oikeasti apua tarvitsevia oppilaita, koska on tavattava tuikiterveitä viidesluokkalaisia. Ainakin minun ylilääkäriaikanani lääkärit olisivat mieluummin selvitelleet ongelmia kuin ohjanneet kaikki vajaat resurssit terveiden tarkastamiseen, mutta on tietysti tiukka paikka olla noudattamatta lakia.”
Kuka hoitaa lapsia, jotka eivät tule kouluun?
Resurssipulasta ja lakipykälistä seuraa myös se, että kouluterveydenhuollon on vaikea puuttua esimerkiksi koulupoissaolijoihin. Moni paljon poissaoleva vetoaa erilaisiin särkyihin ja vaivoihin, jotka estävät kouluun tulemisen. Muut kuin lääkärit eivät voi näitä vaivoja arvioida.
”Laki sanoo, että kouluterveydenhuoltoon kuuluu vain ennaltaehkäisy, ei sairauksien hoito. Missään ei ole määritelty, onko toistuvien päänsärkyjen, vatsakipujen ja heikotuskohtauksien selvittely ennaltaehkäisyä vai sairauksien hoitoa. Helsingissä tulkitaan, että selvittely on sairauksien hoitoa.”
”Lopputuloksena on käytäntö, että koululaista neuvotaan hakeutumaan terveysasemalle tutkituttamaan vaivaa, josta hän ei oikeastaan halua parantua. ”
Elina Hermansonin mielestä juuri kouluterveydenhuollon tulisi ottaa koppi vastahakoisista, nuorista potilaista.
Oppilashuolto on järjetöntä byrokratiaa
Apua tarvitsevan lapsen kannalta Helsingin oppilashuollon byrokraattisuus on terveen järjen vastaista. Oppilashuollolla tarkoitetaan ryhmää, jossa työskentelevät koululääkärit ja -terveydenhoitajat, psykologit ja kuraattorit.
Paitsi että he eivät käytännössä työskentele samassa organisaatiossa laisinkaan.
Koululääkärit ja kouluterveydenhoitajat työskentelevät Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimialalla mutta kuuluvat siellä eri organisaatioihin. Hoitajat kuuluvat perhe- ja sosiaalipalveluihin ja lääkärit terveys- ja päihdepalveluihin. Näin ollen heillä on eri esimiehet.
”Minulla ei ollut mitään sananvaltaa siihen, miten kouluterveydenhoitajat toimivat”, Elina Hermanson sanoo.
iStock
Eikä tässä vielä kaikki. Lastensuojelu on perhe- ja sosiaalipalveluissa, mutta se kuuluu eri yksikköön kuin kouluterveydenhoitajat. Koulukuraattorit ja -psykologit sekä opettajat kuuluvat puolestaan kasvatuksen ja koulutuksen toimialaan.
”Oppilashuollon pitäisi toimia yhtenä kokonaisuutena, mutta käytännössä istuimme eri kokouksissa ja luimme eri lakeja. Tuollaisessa järjestelyssä tavoitteetkin muuttuivat vähitellen erilaisiksi”, Hermanson sanoo.
Kuka saa lähestyä ja ketä?
Hänen mukaan viestintä tökki erityisesti opetusviraston (nykyisin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan) suuntaan.
”Minulla ei ollut lupa lähestyä opettajien esimiehiä, koska opetusvirasto oli tehnyt sisäisen päätöksen, että kaikki yhteydet opetusvirastoon hoidetaan oppilashuollon päällikön kautta.”
Se osoittautui kuitenkin vaikeaksi, koska päällikkö vastasi vain kuraattorien ja psykologien asioista.
”En muista, että olisin saanut yhtään ehdotusta eteenpäin niin, että jokin opettajien, kuraattorien tai psykologien toimintatavoissa olisi todella muuttunut.”
Toisin sanoen apua tarvitsevien lasten kannalta isoin ongelma on se, että aikuiset eivät ole osanneet rakentaa Helsinkiin toimivaa organisaatiota.
Koululääkärit eivät saa tarpeeksi tietoa
Eri ammattikuntien edustajat noudattavat eri lakeja ja ohjeita. Myös tarkat salassapitomääräykset velvoittavat viranomaisia, minkä takia tiedonkulku vaikeutuu entisestään. Lait ovat vaikeaselkoisia, ja eri paikkakunnilla niistä on tehty erilaisia tulkintoja.
iStock
”Helsingissä kouluterveydenhuolto ei saa edes seurata tilastoja, joista selviäisi, montako tuntia oppilas on ollut poissa koulusta.”
Myös kommunikaation puute kouluissa työskentelevien eri ammattikuntien välillä hankaloittaa kouluterveydenhuollon puuttumista poissaoloihin.
Hermanson ei ole mielipiteensä kanssa yksin. Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa valmistelevan Katja Melanderin mukaan koululääkäreiden pitäisi päästä puuttumaan nykyistä paremmin koulupoissaoloihin.
Elina Hermansonin mielestä kaikilla oppilashuollon työntekijöillä (kouluterveydenhoitajalla, koululääkärillä ja psykologilla) tulisi olla lupa keskustella keskenään paitsi silloin, kun perhe sen erikseen kieltää.
”Jos lapsi pitää lähettää psykiatriseen tai neurologiseen erikoissairaanhoitoon, niin koululääkärin pitäisi saada tietää kaikki lapsen tilanteeseen vaikuttavat asiat. Salassapitomääräykset vaikeuttavat opetusviraston ja sotepuolen yhteistyötä”, Hermanson sanoo.
Muutosehdotus ei mennyt läpi
Vilja Eerikan tapauksen jälkeen sosiaali- ja terveysviraston johto halusi ehdotuksia keinoista, jotta vastaava murhenäytelmä voitaisiin jatkossa estää. Tehtävä annettiin esimiehille, joiden alaisia oli syytetty laiminlyönneistä Vilja Eerikan tapauksessa.
Elina Hermanson ja perhepalvelujen päällikkö ehdottivat kahta toimenpidettä, joiden tarkoitus oli parantaa tiedonkulkua opettajien, kouluterveydenhuollon ja lastensuojelun välillä.
He ehdottivat, että lastensuojeluilmoituksen tekevä opettaja voisi kertoa ilmoituksesta kouluterveydenhuollolle, käytännössä kouluterveydenhoitajalle. Jos perhe ei antaisi tähän lupaa, asia voitaisiin kirjata lastensuojeluilmoitukseen siten, että lastensuojelu tietäisi, ettei kouluterveydenhuoltoa ole kytketty mukaan.
”Muutos ei mennyt läpi opetusvirastossa. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että kouluterveydenhuolto ei voi auttaa, jos ei ole tietoa.”
Opetusvirasto on nykyisin Kasvatuksen ja koulutuksen toimiala, jota johtaa Satu Järvenkallas. Hän ei ollut tuolloin töissä opetusvirastossa mutta hänen tietojensa mukaan asia selvitettiin aikanaan asianmukaisesti. Enempää hän ei halunnut kommentoida.
Toinen ehdotus vain unohtui
Toinen ehdotus oli se, että lapselle nimetty lastensuojelun työntekijä ottaisi yhteyttä kouluterveydenhuoltajaan, joka tulisi rinnalle auttamaan lapsen asioissa. Tieto kulkisi näin helpommin heidän välillään, kun he tietäisivät toisensa.
”Todella moni ilmiö kouluterveydenhuollossa kuuluu harmaaseen alueeseen. Jos joku lihoo, laihtuu tai on apea, ei siitä tehdä lastensuojeluilmoitusta. Mutta jos kouluterveydenhoitaja tietää, että lapsen vanhempi ei jostain syystä pysty vastaamaan lapsen asioista, hän voisi olla yhteydessä tuttuun lastensuojeluviranomaiseen.”
Hermansonin mukaan Helsingin kaupungin lastensuojelussa ehdotukseen suhtauduttiin myönteisesti, mutta sitten johdossa tapahtui henkilövaihdoksia.
”Epäilen, että asia vain unohtui. Viranomaistyössä taitaa aika moni asia hautautua vain sen takia, että työntekijät vaihtuvat usein.”
Miten tilannetta voitaisiin parantaa?
Elina Hermanson unelmoi siitä, että Helsinki perustaisi nuorille oman sosiaali- ja terveysaseman, jossa työskentelisivät niin lääkärit, hoitajat, psykologit kuin lastensuojelukin.
”Oppilashuolto toimisi edelleen kouluissa, mutta sieltä olisi tiiviit ja henkilökohtaiset yhteydet tälle yhdelle ja ainoalle keskusasemalle. Keskuksessa voisi tehdä jatkoselvittelyjä ja hoitaa niin mielen kuin kehonkin vaivoja ja ennen muuta tehdä moniammatillista työtä”, Hermanson sanoo.
”Soteuudistuksen myötä tilanne helpottuu suuressa osassa maata, kun koulupsykologien, -kuraattorien, -lääkärien ja -terveydenhoitajien palkat maksetaan jatkossa samasta säkistä. Helsingissä oppilashuolto jatkaa jakautuneena kahdelle eri toimialalle ja useampaan eri siiloon. Lastensuojelu pysyy yhtä etäisenä.”
Helsingissä haasteet ovat kovempia kuin pienemmillä paikkakunnilla.
”Monella lapsella ja nuorella on koulu, terveysasema ja koti eri paikoissa, eivätkä viranomaiset tunne toisiaan. Täällä on myös paljon vaikeuksissa olevia perheitä.”
