Jos äiti lyö, kuka uskoo? Tytär kertoi perheväkivallasta yksityiskohtaisesti – Vasta hovioikeus kuuli todistajia ja perehtyi lausuntoihin
Jos äiti kohtelee lastaan kaltoin, tekoja on jälkeenpäin vaikea todentaa. Isien väkivaltaan uskotaan oikeudessakin helpommin. Tuoreessa tapauksessa vasta hovioikeus päätti uskoa lasta, eikä äitiä.
Äitinsä kurittamaksi joutunut tytär sai kamppailla hovioikeuteen asti, ennen kuin hänen tarinaansa uskottiin ja suhtauduttiin muuna kuin ”murrosikäisen liioitteluna.”
Lähisuhde- ja perheväkivallan pirullisin piirre on siinä, miten helppo sitä on piilotella kodin seinien sisällä. Koska sitä ei tapahdu näkyvissä, sitä myös vähätellään.
Myös stereotypioilla on väliä: näyttää siltä että mielikuvat ”automaattisesta” äidillisyydestä ja äidinvaistoista vaikuttavat usein äidin puolesta.
Näin kävi taannoin erään oululaisperheen tapauksessa, jossa äiti oli saanut syytteen perheväkivallasta. Käräjäoikeus oli kuullut perheen tytärtä, joka kuvaili yksityiskohtaisesti äitinsä tekoja, mutta oikeus päätyi silti luottamaan enemmän äidin kertomukseen.
Ikään kuin kukaan äiti ei ikinä pystyisi samaan, kuin väkivaltatilastoja johtavat isät.
Väkivalta kotona johti ongelmiin myös koulussa
Nuori oululaisnainen oli hakenut lapsuusvuosiensa aikaisiin pahoinpitelyihin oikeutta käräjiltä.
Hän kertoi tulleensa säännöllisesti pahoinpidellyksi noin kymmenvuotiaana, vuosina 2016–2017.
Tytär peitteli kotona saamiaan ruhjeita koulussa selittämällä kaatuneensa polkupyörällä tai portaissa.
Harrastuksiin hän ei voinut osallistua, koska pelkäsi että muut lapset huomaavat hänen vammansa.
Tästä aiheutui myös vaikea koulukiusaamisen kierre, kun muut lapset vaistosivat että tytöllä on valmiiksi asiat huonosti.
Tilanteet kotona alkoivat oikeuskertomuksen mukaan usein sanallisista riidoista koskien milloin siivoamista, milloin koulurepun tarkastamista.
Erään riidan yhteydessä äiti otti tytärtään kiinni hiuksista, retuutti ja veti edestakaisin, ja potki.
Kimmastunut äiti läimi tytärtään muun muassa mattopiiskalla, vyöllä tai kärpäslätkillä.
Viimeksimainittu saattaa kuulostaa harmittomalta, mutta lyöntien kohteena olevalle tekovälineessä ei ollut silloin eikä jälkeenpäin mitään hauskaa.
Tilanteet olivat yleensä päättyneet itkuun ja huutoon, tai tytär oli paennut omaan huoneeseensa.
Lopulta tytär oli päässyt pois vaikeista kotioloista perhekotiin. Vasta siellä hän oli uskaltanut kertoa tapahtumista enemmän.
Perhekodin työntekijöiden kautta hänen muualla asunut isänsä kuuli asiasta ja teki äidistä rikosilmoituksen.
Vammat eivät jääneet fyysisiksi
Käräjäoikeudelle esitetty lapsuuskertomus oli surullista luettavaa.
Tällaiset kasvatusmenetelmät ovat olleet tavallisia ehkä vuosisata sitten, ja silloinkin niitä olisi luultavasti pidetty turhan kovakouraisina.
Pienempiäkin väkivaltatilanteita, retuutusta, läpsimistä ja tukkapöllyjä oli arjessa paljon.
Tämän lisäksi tytär oli saanut kokea suoranaista henkistä väkivaltaa: äiti oli haukkunut hänen ulkonäköään, kutsunut häntä epäonnistuneeksi ja kamalaksi vahinkolapseksi sekä sanonut, ettei hänestä tulisi mitään.
Käräjäoikeudelle kerrotun, hyvin kliinisen vammaluettelon mukaan väkivallasta oli tyttärelle seurannut ainakin kipua ja särkyä päänahkaan, ranteisiin, käsiin ja alaraajojen alueelle sekä mustelmia, punoitusta ja kipua eri puolille vartaloa.
Ruumiillisten vammojen lisäksi hänen henkinen terveytensä oli tekojen takia olennaisesti vahingoittunut. Hänelle oli oman kertomuksensa mukaan aiheutunut mielipahaa, arvottomuuden tunnetta, masennusta, rauhattomuutta ja mielen järkkymistä.
Hän oli joutunut psykiatriseen hoitoon ja hoitosuhde jatkuu edelleen.
Äitien ei uskota kykenevän perheväkivaltaan yhtä helposti kuin isien. © istock
Väkivaltainen äiti kiisti kaiken
Maallikko luulisi, että kuvatut esimerkit ja lääkärinlausunnot riittäisivät osoittamaan ainakin sen, ettei kotona ollut turvallista.
Mutta koska tapahtumista alkaa olla kulunut puolenkymmentä vuotta, jälkeenpäin niiden vakavuutta on vaikea arvioida.
Isä ei lausuntonsa mukaan ollut nähnyt pahoinpitelyjä, koska asui erossa tyttärensä äidistä. Mutta hän oli havainnut tekojen jälkiä.
Äiti kiisti kaikki syytteet. Hänen mielestään kyse oli vain kovaäänisestä keskustelusta tyttären kanssa – ja kaikki muutenkin johtui tyttären huonosta käytöksestä.
Tytär kun pani kaikessa vastaan, karkaili ja varasteli tavaroita äidiltään ja sisaruksiltaan.
Vammat, jos niitä nyt edes oli, olivat rajun ja pitkäkestoisen koulukiusaamisen aiheuttamia.
Myös isän tekemä rikosilmoitus oli äidin mukaan pelkkää ilkivaltaa, kosto aiemmasta riitaisesta erosta.
Turvallista on olla rankaisematta ketään
Äidin syyte kaatuikin käräjillä näytön puutteeseen.
Oulun käräjäoikeus totesi, että tyttären kertomus ei ollut uskottava. Hänen kokemuksensa saattoivat olla sekoitus kotona tapahtuneita yhteenottoja sekä ulkopuolisten tekemää koulukiusaamista.
Lisäksi käräjäoikeus lähti kasvatustieteilyn tielle ja arvioi, että tapahtumiin vaikeutti myös vaikea murrosikä ja osapuolten voimakas temperamentti.
Myös oikeuspsykiatrin lausunnon puuttuminen horjutti käräjäoikeuden mielestä tyttären kertomuksen uskottavuutta.
Tämä on monilla käräjillä varsin yleinen ratkaisu. Kun perheen sisäiset välit ovat ajautuneet pahaankin umpisolmuun, sana sanaa vastaan –tapauksissa on turvallista olla rankaisematta ketään. Varsinkin kun samojen ihmisten pitää yhä olla lastensa huoltajina.
Hovioikeus viimein uskoi tytärtä
Syyttäjä olisi tyytynyt ratkaisuun, mutta tytär valitti päätöksestä hovioikeuteen.
Hovi otti tapauksen tosissaan. Se kuuli useita todistajia ja perehtyi lääketieteellisiin lausuntoihin.
Lopputuloksena käräjäpäätös pyörrettiin. Äidille tuomittiin toiminnastaan kolme kuukautta ehdollista vankeutta.
Lisäksi hovioikeus määräsi äidin maksamaan tyttärelleen korvauksia 3 000 euron verran.
Paraneeko tilanne rangaistuksilla, onkin toinen asia. Hovin päätös antaa kuitenkin vahvan signaalin siitä, että niin isillä kuin äideilläkin on yhtäläinen velvollisuus ratkaista kaikki kasvatusongelmat muilla keinoilla kuin henkisellä tai fyysisellä väkivallalla.