”Esite oli ainoa asia, jonka ystäväni sai tuekseen, kun hänelle kerrottiin jäljellä olevan enää joitakin viikkoja elinaikaa”

Jaa artikkeli
elinaikaa vain viikkoja
© iStock
"Ystäväni tippui maailman parhaimmasta hoidosta täysin tyhjän päälle, kun hänelle ilmoitettiin, että hän kuolee. Ensimmäinen saattohoidon yhteydenotto oli tekstiviesti", tuottaja Liina Putkonen kirjoittaa.

Tervetuloa saattohoitoon! Ei siinä noin lukenut, mutta matkailuesitteen tyyppinen opas tuntui yhtä irvokkaalta kuin nuo sanat kuolevalle ihmiselle. Esite oli ainoa asia, jonka ystäväni sai tuekseen, kun hänelle kerrottiin jäljellä olevan enää joitain viikkoja elinaikaa.

Lääkäri oli myös todennut, että muutaman päivän sisään joku soittelee jatkosta.

Soittelee? Muistan vieläkin sen surun ja suuttumuksen sekaisen pallon, joka sisuksissani kiersi. Voin vain kuvitella, miltä ystävästäni ja hänen miehestään tuntui.

Eikä kukaan soitellut.

Viisi tuskaista, epätietoista päivää myöhemmin ystäväni sai tekstiviestin:

Sinulle on varattu aika… Palliatiivisen hoidon yksikkö… Tähän viestiin ei voi vastata. Jos et pääse varattuun palveluun, muistathan perua ajan. Perumattomasta palvelusta voidaan periä sakkomaksu maks. 50,80 e 18 vuotta täyttäneeltä.

Annettu aika oli parin viikon päähän. Ystäväni totesi, että jännittäväksi menee, jos hän ehtii kuolemaan ennen kuin pääsee sopimaan kuolemastaan. Kuka sitten maksaa sairaalan sakkomaksun, perikuntako?

Musta huumori oli ainoa keino, jolla tällaiseen, näin julmaan kohteluun saattoi suhtautua, jos ei halunnut murentua ihan täysin.

Minä kyllä myös murenin.

Ensin ystäväni saa parasta mahdollista, kansanvälisestikin tunnustettua hoitoa ja huolenpitoa yhdessä Suomen parhaimmista syövänhoidon yksiköistä ja sitten, kun kaikesta huolimatta kuolema on vääjäämätön, hänet potkaistaan ulos järjestelmästä kuin retku baarista.

Olemassa ennen kuolemaa

Ystäväni sai aikaistettua tapaamista, kun hänen miehensä soitti ja kyseli vapaita aikoja. Peruutusaika löytyi. Peruutusajalla kuolemaan, siinäkin on ajatus, jollaista ei haluaisi ajatella.

Hoitotapaaminenkin oli vain hoitopaikan ja -tavan järjestelyä. Keskustelua kuolemisesta, oikeaa kohtaamista ei tapahtunut.

Enkä edes ala pohtimaan sitä, miten ystäväni miestä tuettiin, kun hän hoiti kuolevaa vaimoaan kotona. Sen kiteytän kahteen sanaan: ei mitenkään.

Mutta onneksi mustimmillakin pilvillä on kultareuna, niin tälläkin. Kun ystäväni pääsi Espoon saattohoitoyksikön kotihoidon asiakkaaksi, hänet jälleen kohdattiin, häntä kuultiin ja hän sai lääkärinkin kiinni aina, kun tarvitsi.

Ystäväni sai olla olemassa ­ennen kuolemaansa.

Liina Putkonen on Seuran tuottaja. © Pekka Nieminen / Otavamedia

Lue myös: Eräänä päivänä kuolemme – ”Ystäväni oli valoon kurkottava sielu”

X