”Minua ei voida auttaa, koska en ole alkoholisti ja pystyn nukkumaan” – Lue kokemukset: Kun mieli sairastuu, avun saanti on vaikeaa
Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset kertovat kokevansa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta arjessaan tukiverkoston jäädessä vanhaan kotimaahan. Kun apua hakee julkisesta terveydenhuollosta, edessä on loputon puhelinrumba ja alati vaihtuvat hoitokontaktit. Jotkut tipahtavat hoitopolulta kokonaan.
"Olen jälleen lähtöruudussa löytääkseni ammattiapua tilanteeseeni." / kuvituskuva
#IAmSuomiToo -liikkeessä mukana oleva Paola Elefante, 33, on kuunnellut lukemattomia monikulttuuristen ihmisten kertomuksia siitä, kun mieli sairastuu ja kuinka vaikeaa on löytää silloin apua mielenterveyden ongelmiin englannin kielellä.
”Esitämme #IAmSuomiToo -vetoomuksessamme, että mielenterveyspalvelujen tulisi ottaa monikulttuuriset ihmiset huomioon nykyistä paremmin – liian moni ei pääse hoitoon kielimuurista johtuvan tiedon puutteen vuoksi”, Paola Elefante kertoo.
Kun mieli sairastuu, toimintakyky alenee ja avun pariin hakeutuminen on yhä vaikeampaa.
Näiden ja lukuisten muiden kokemusten pohjalta #IAmSuomiToo -vetoomus syntyi:
“Oman terveysasemani psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi suoraan, että minua ei voida auttaa, koska en ole alkoholisti ja pystyn nukkumaan.” -Angel Goa
”Etsi paremmin palkattu työ, niin elämänlaatusi kohenee”
“Kerroin (kriisipuhelimessa) mielenterveyden ongelmistani ja pyysin saada varata ajan vastaanotolle. Henkilö puhelinlinjalla ehdotti ratkaisuksi, että hakisin paremmin palkattua työtä, jonka myötä elämänlaatunikin kohenisi. Kiitin neuvosta, suljin puhelimen ja purskahdin itkuun silkasta epätoivosta.”
– Thiago Martin Pinton jakaa Foreigner.fi -sivustolla oman kokemuksensa suomalaisesta mielenterveyspalvelujen terveydenhuoltojärjestelmästä.
Terveydenhuoltohenkilökunnan ohjeet tuntuvat sekavilta. © iStock
”Hartain toiveeni oli, että joku olisi kuunnellut minua ja ymmärtänyt elämäntilanteeni”
“Olen nuori äiti ja muutin aviomieheni luoksi Suomeen 36. raskausviikolla. Vielä muuttopäivänä suoritin viimeisen opintoihini kuuluvan tentin lähtömaassa.
Suomessa olo tuntui samaan aikaan kutkuttavalta ja pelottavalta. Koin oloni suurkaupungissa yksinäiseksi ja eristetyksi. Kärsin unettomuudesta ja alhaisesta itsetunnosta. Olin jatkuvasti vihainen eikä minulla ollut yhtään ystäviä.
Mieheni oli töissä kaiken aikaa.
Olisin halunnut saada apua pahaan olooni, mutta tulomme olivat todella pienet – en ollut oikeutettu äitiyspakkaukseen tai minkäänlaiseen taloudelliseen tukeen.
Tiedustelin neuvolasta psykoterapeuttia jonka vastaanotolle pääsin. Terapeutti ei kuitenkaan puhunut hyvää englantia ja terapiapalvelun kustannukset olivat perheellemme aivan liian suuret.
Kun vauva syntyi, olemassaolevat ongelmat kasaantuivat entisestään. Koin syyllisyyttä äitinä ja minusta tuntui siltä, että halusin vahingoittaa itseäni. Lopulta sulkeuduin kotiini enkä suoriutunut enää arjen askareista.
Vihasin elämääni. Vihasin itseäni, aviomiestäni ja lastani. Hetkittäin toivoin, että lapseni olisi otettu minulta pois – ajattelin, että joku muu pitäisi hänestä parempaa huolta.
Hartain toiveeni tuolloin oli, että joku olisi kuunnellut minua ja ymmärtänyt elämäntilanteeni. Olisin halunnut apua tunteidenhallinnassa ja tarvinnut työkaluja selviytyäkseni tuoreena äitinä uudessa kotimaassani.” –Courage, 23
”Pelkäsin jääväni heitteille, mikäli en kykenisi kustantamaan terapeuttia omin varoin yksityiseltä sektorilta”
“Kärsin kroonisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Oireet pahenivat muutettuani Suomeen, sillä jäin aivan yksin. Olen naimisissa ja minulla on kaksi lasta, mutta muu perhe ja sukulaiset jäivät lähtömaahan.
Kun avioliittoni ajautui vakaviin ongelmiin, päätin että parasta olisi, jos päättäisin elämäni. En halunnut, että lapset näkisivät kärsimykseni ja siksi ajatus itsemurhasta tuntui tuohon aikaan ainoalta hyvältä ratkaisulta.
Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen vietin hetken aikaa sairaalahoidossa. Tämän jälkeen kävin säännöllisin väliajoin tapaamassa suomalaista sairaanhoitajaa, jonka kanssa asioin englanniksi.
Sairaanhoitajasta oli parasta, että etsisin itselleni terapeutin. Julkisella terveydenhuollolla ei kuitenkaan ollut osoittaa minulle henkilöä, jonka kanssa olisin voinut asioida englanniksi.
Kelan kautta oli mahdollisuus saada tukea yksityiseen terapiapalveluun, mutta Kela-korvauksen piiriin kuuluvaa englantia puhuvaa terapeuttia oli todella vaikea löytää.
Lopulta tapasin englantia puhuvan psykiatrin muutaman kerran, mutta hänellä ei ollut ymmärrystä siitä, millaista on olla maahanmuuttajana Suomessa. Kemiamme eivät kohdanneet lainkaan.
Kaiken kokemani jälkeen vointini huononi.
Pelkäsin jääväni heitteille ja oman onneni varaan, mikäli en kykenisi kustantamaan terapeuttia omin varoin yksityiseltä mielenterveyspalvelusektorilta.” –CR, 24
Vaikka maahanmuuttajana olisikin ymmärrys täkäläisestä terveydenhuoltojärjestelmästä, kielimuuri voi estää psykiatriseen hoitoon pääsyn, kun mieli sairastuu.” © iStock
”On todella hankalaa joutua kertomaan omasta tilanteesta aina uudestaan, uusille ihmisille”
“Soitin terveyskeskukseen varatakseni ajan lääkärille hoidon tarpeen arviointiin yksilöterapiaa varten. Ensimmäinen vapaa aika olisi ollut kuuden viikon päästä, joten otin yhteyttä psykiatriseen sairaanhoitajaan – hänen olemassaolostaan sain tietää suomalaisen tuttavani ansiosta.
Sain ajan kuukauden päähän.
Tapaamisessa kävi ilmi, että kyseinen sairaanhoitaja olikin vaihtamassa työpaikkaa. Hän suositteli, että hakisin edelleen apua ja välitti tietoni seuraajalleen. Uusi sairaanhoitaja soitti minulle noin kolme viikkoa myöhemmin ja ilmoitti, että hän ei voisi palvella minua englannin kielellä. ja että minun tulisi etsiä joku muu ammattiauttaja.
Nyt olen jälleen lähtöruudussa löytääkseni ammattiapua tilanteeseeni.
Eikö terveydenhuollon järjestelmää voisi kehittää niin, että jos terveyskeskuksesta ei osata auttaa, joku muu taho voisi olla apuna vastaanottoajan varaamisessa? On todella hankalaa joutua kertomaan omasta tilanteesta aina uudestaan, uusille ihmisille.” –MK, 41
”Olin neuvolassa pelkkänä heittopussina”
“Kärsin ahdistus- ja masennusoireista raskauteni aikana. Kerroin asiasta neuvolassa, jossa minut laitettiin jonotuslistalle psykologin vastaanotolle. Psykologin piti soittaa minulle takaisin noin kahden viikon kuluessa.
Soittoa ei kuulunut annetussa ajassa, joten hakeuduin itse työterveyspsykologille. Hän puolestaan suositteli minua hakeutumaan neuvolapsykologin vastaanotolle, koska työterveyspsykologin oma osaamisalue liittyi lähinnä työhyvinvointiin.
Palasin takasin jonottamaan neuvolapsykologille – olin tuolloin noin 6. kuulla raskaana. Jouduin jälleen odottamaan psykologin soittoa viikkokausia ja tiedustelin asiaa neuvolasta pariin otteeseen.
Kukaan ei osannut kertoa minulle mitään.
Kun raskaus oli edennyt 8. kuukaudelle, Jorvin sairaalasta otettiin yhteyttä synnytystapaamista varten. He olivat huomanneet potilastiedoissani merkinnän ahdistuneisuudestani ja halusivat varmistaa, että tulisin tutuksi synnytyssairaalan ja henkilökunnan kanssa ennen synnytystä.
Haluan vielä erikseen mainita, että Jorvin sairaalassa saamani hoito oli erinomaista.
Jorvissa hämmästeltiin sitä, että neuvolapsykologi ei ollut edelleenkään ottanut minuun yhteyttä. He ottivat asiani puheeksi neuvolan henkilökunnan kanssa, ja pääsin vihdoin vastaanotolle. Valitettavasti Espoossa on kuitenkin ainoastaan yksi englantia puhuva perhepsykologi, jonka kommentit tilanteestani koin vähättelevinä ja yliolkaisina.
Lopulta tapasimme vain kerran, sillä terapeutti lähti kesälomalle eikä tarjolla ollut ketään englantia puhuvaa sijaista.
Kun mieli sairastuu, henkilökohtaisista asioista avautuminen aina uudelle ammattilaiselle on stressaavaa. iStock
Tämän jälkeen synnytin lapseni.
Koen, että olin neuvolassa pelkkänä heittopussina. Ensimmäinen terveydenhoitajani oli ihana, hän oli toiminut aiemmin kätilönä. Puolivälissä raskauttani hän joutui siirtymään muualle, koska toimi äitiysloman sijaisena. Tämän jälkeen ’virallinen’ terveydenhoitajani palasi kadotakseen jälleen, juuri silloin kun synnyttämiseni aika tuli.
Tästä eteenpäin minua oli jokaisella neuvolakäynnillä vastassa itselleni ennestään tuntematon hoitaja. Koin stressaavaksi sen, että en pystynyt muodostamaan luottamuksellista hoitosuhdetta kehenkään neuvolan hoitohenkilökunnasta. ” –Nainen, 35
”Koin todella epämukavana tilanteen, jossa itken ja puran pahaa oloani tulkille puhelimessa”
“Vuosi sen jälkeen, kun olin synnyttänyt poikamme, mieheni sai minut hakemaan apua mielenterveysongelmiini. Hän oli huomannut, että olin jatkuvasti surullinen ja äreä ja peruin jatkuvasti kaikki kodin ulkopuoliset menoni.
Ensimmäinen hoitokontaktini oli sairaanhoitaja, jolle kerroin oireistani. Hän arveli, että kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lähetti minut lääkärin vastaanotolle.
Lääkäri epäili samaa ja lähetti minut edelleen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tähän asti olin ollut onnekas – ensimmäiset kaksi käyntiä sujuivat englannin kielellä.
Pian asiat kuitenkin muuttuivat.
Psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka tapasin seuraavaksi, käytti vastaanotollaan tulkkia. Tulkkauspalvelu tapahtui puhelimen välityksellä – minusta tämä tuntui lähinnä vitsiltä.
Koin todella epämukavana tilanteen, jossa itken ja puran pahaa oloani tulkille puhelimessa – sitten odotan, että sanomiseni käännetään suomeksi. Tämän jälkeen joudun odottamaan, että sairaanhoitajan kommentit tulkataan minulle puhelimen välityksellä.
Minulle tuli tunne siitä, että asiaani ei suhtauduttu vakavasti.
Lopulta psykiatrinen sairaanhoitaja kehotti minua lepäämään ja lähtemään ulos ystävieni kanssa. Mikäli oloni ei kohenisi kuukaudessa, minun tulisi palata takaisin vastaanotolle.
Koin tällaisen kohtelun ja ohjeistuksen nöyryyttävänä enkä voinut uskoa korviani – Olinhan juuri avautunut uupumuksestani ja siitä, että en kyennyt lähtemään kodistani mihinkään.
Lopulta otin yhteyttä yksityiseen psykologiin, joka diagnosoi minun kärsivän stressiperäisestä posttraumaattisesta oireyhtymästä. Osasyy stressiin oli poikani joutuminen teho-osastolle; kun häntä hoidettiin, minut sivuutettiin tyystin hoitavan henkilökunnan toimesta.
Kävin omakustanteisessa terapiassa 9 kuukautta. Maksoin kallin hinnan siitä, että minut sivuutettiin julkisessa terveydenhuollossa. Voin sanoa, että kaiken kokemani jälkeen luottamukseni suomalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään on lähellä nollaa.” – Emu, 34
#IAmSuomiToo -vetoomus herättää nyt keskustelua
Vetoomuksen julkistamispäivänä 6.3.2020 lanseerattiin myös aiheeseen liittyvä sosiaalisen median #IAmSuomiToo -kampanja, jonka yksi päämäärä on herättää keskustelua monimuotoisesta ja monikulttuurisesta Suomesta.
Kun mieli sairastuu, apua on saatava.