Siirrä edellisten sukupolvien tarinoita perintönä seuraaville – Näin oma paikkasikin ketjussa kirkastuu
Vartiuksen raja-aseman liepeillä oli usko loppua. Voiko täältä harvaan asutusta korvesta ja rämettyneiden hiekkateiden labyrintistä löytyä joskus majapaikkamme – ja mikä tärkeintä: juuremme?
Rajavartioston miesten neuvoilla osasimme lopulta perille. Siellä Kuivajärven hiljaisen kylänraitin päässä, korkealla rantatörmällä lepäsivät juurimultamme. Isoäitini mummola oli poltettu talvisodassa, mutta perustusten viereen oli noussut uusi talo.
Tarinoita sukulaisistamme alkoi putoilla jo talon pihapiirissä. Ammensimme lisää Kalmosaaressa, maatuneiden ortodoksiristien keskellä. Vienan karjalaiskylissä kulkenut Lea tunsi sukulaistemme kovatkin kohtalot.
Omat juuret alkavat kiehtoa monesti vasta kun suvun tarinat on kuopattu rakkaiden mukana.
”Tietenkin tiedän, että paljon jäi kysymättä. Mutta niinhän se aina menee”, juontaja Riitta Väisänen sanoo Vivassa (9/21). Hänellä on onneksi vielä kaksi tätiä, joilta hän saa tarvittaessa täydennystä viipurilaisisän vaiheisiin.
Syyskuun Viva-lehti on ilmestynyt! © Otavamedia
Sukupolvien tarinoita perintönä
Viva-lehdessä sukutarinansa kertoo myös omien vanhempien ja isovanhempien tarinasta kiinnostunut toimittaja Reija Ypyä. Yhteisellä nostalgiatripillä äiti ja poika majoittuivat mummun ja papan entiseen vinttikamariin, joka oli säilynyt lähes samanlaisena vuosikymmeniä.
Tätini hautajaisissa toissakesänä pappi muistutti viiltävästi siitä, miten elämä menee.
Tiedättehän: ”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan”.
© Suomen ortodoksinen kirkko
Suuressa mittakaavassa unohdus on väistämätön. Mutta entä pienessä?
Miksi emme siirtäisi edellisten sukupolvien tarinoita perintönä seuraaville?
Eivätkö esi-isien sitkeys, rohkeus tai suoranainen seikkailunhalu voisi kannustaa jälkipolvia varsinkin elämän saranakohdissa?
Ehkä ne herättäisivät ajatuksen: eiköhän tästä jotenkin selvitä. Selvisiväthän aikaisemmatkin sukupolvet, mikä nälänhädästä, mikä sodista.
Omalta juurimatkalta palatessa auton täytti tyytyväisyys. Äiti, täti ja minä olimme monta ”starinaa” ja muistoa rikkaampia Kuivajärven runokylässä käytyämme. Oma paikka ketjussa kirkastui.
Kirjoitus julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 9/21.
Lue myös: Riitta Väisäsen ja Dannyn pitkä ystävyys: ”Dannylle voin soittaa vaikka yöllä”
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti
