Mielipide: Kaiken selittävä tiede – Onko se vain järjen asia?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Seuran lukija haastaa Esko Valtaojan. © Colourbox
Seuran lukija Hans Alfreds kirjoitti Esko Valtaojan Huuhaan lumo -kolumnin innoittamana vastineen tiedemiehen ajatuksille: Tieteellisen lähestymistavan ohella tarvitaan vähintään yhtä paljon taiteellista asennetta ja menettelytapoja.

Kun eräältä hyvin tunnetulta, henkiseltä opettajalta ja viisaalta tietäjältä kysyttiin, miksi tämä ei kerro ihmisille kaikkea tietämäänsä, vastasi opettaja: Kerron kyllä, jos minulta kysytään, mutta en halua puuttua ihmisten vapauteen itse päättää, mitä he haluavat tietää.

Tänä päivänä ollaan erityisen kiinnostuneita vapauden teemasta ja erityisesti siitä, miten se voi palvella yksilöllisiä tarpeita ja oikeuksia.

Vapauden viitekehykseen liitetään mielellään sellaiset käsitteet, kuin ihmisoikeus, sananvapaus, uskonnonvapaus, intimiteettisuoja jne.

Yksilön oikeudet ovat korostetusti esillä. Kukaan ei puhu paljon velvollisuuksista.

 

Eräs tunnettu tiedemies puolestaan vähättelee kolumnissaan tunne-elämän merkitystä tiedon hankkimisessa ja sanoo, että ”järki vaatii kovaa työtä, tunne vain heittäytymistä”.

Toisin kuin edellä esitetty vanha opettaja, tiedemies tarjoutuu mielellään opettajaksi – pyytämättä – ja kertoo, miten asiat oikeasti ovat. Yksi vapauden oleellisin kohtahan on juuri se, että tällaista pyyntöä ei kukaan voi esittää toisten puolesta, vaan se on aina kahden vapaan yksilön välinen asia.

On kyllä inhimillisesti ottaen ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että tällaisen akateemisen ja tieteellisen taustan omaava henkilö alkaa tuntea tietynlaista ylivertaisuutta oppimattomiin lähimmäisiinsä nähden ja kokee jollakin tavalla, ehkä jopa velvollisuudekseen, jakaa tuota oikeaksi kokemaansa tietoa eteenpäin.

Tiedemies korostaa useaan otteeseen tiedon merkitystä ja sitä, että todellinen vastuu olemassaolon selityksistä lepää juuri tiedon varassa.

Miten tieto sitten syntyy? Onko se vain järjen asia?

 

Rikkaassa, monikerroksisessa äidinkielessämme on käsitteitä, jotka hyvin kuvaavat tuota prosessia. Ne ovat: käsittää, ymmärtää, tietää.

Muinaisessa Kreikassa oli sofisteiksi kutsuttu koulukunta, jotka opettivat väittelytaitoa ja retoriikkaa. Vielä nykyäänkin nokkela, älykäs, teoreettisen tiedon täyttämä, usein jopa aggressiivinenkin retoriikka herättää enemmän ihailua kuin hiljainen, vetäytymään pyrkivä elämänviisaus.

Myöhemmin, ns. tietoyhteiskunnan aikana on alettu selvemmin ymmärtää, mikä on teoreettisen informatiivisen tiedon hallinnan ja inhimillisen viisauden ero.

Ne eivät sulje pois toisiaan, mutta massiivinen informatiivisen tiedon hallinta ja kerääminen esimerkiksi internetistä ei sellaisenaan johda elämänviisauteen.

 

Se, mitä kutsumme elämänviisaudeksi ja jota edellä kuvattu vanha opettajakin edustaa, on tulosta kokemuksen kautta syntyvästä prosessista. Silloin tapahtumia käsitellään jonkin konkreettisen, henkisen, sosiaalisen tai fyysisen syy-seuraus-ketjun mukaisesti. Kaikki aistit ja niitä koordinoiva tunne, ajassa ja tilassa, ovat vahvassa roolissa.

Kun tällaiset kokemukset sitten toistuvat ja niitä käsitellään riittävän usein, muuttuu kokonaisuus ymmärrettäväksi. Tällä tavoin ymmärretty tapahtuma muuntuu sitten myöhemmin, suhteellisen hitaassa prosessissa itse tiedoksi, jota voi kutsua myös elämänviisaudeksi.

Etiikka, moraali ja sen mukainen, kokonaisvaltainen elämän hallinta, ei synny ja kehity ainoastaan analyyttisen, rationaalisen ja älyllisen pohdinnan seurauksena. Se vaatii kehittyäkseen myös uskoa ja inhimillisen tiedon rajapinnoilla liikkumista.

Sanoisin jopa, että tieteellisen lähestymistavan ohella tarvitaan – vähintään yhtä paljon – taiteellista asennetta ja menettelytapoja, jotka usein saavat käyttövoimansa juuri näkymättömistä, uskotuista olettamista ja intuitiivisistä tunnoista.

 

Taiteellisella lähestymis- ja työskentelytavalla tarkoitetaan kaikenlaisten ihmistä koskettavien, henkisten, sosiaalisten ja fyysisten syy-seuraus-ketjujen ja tapahtumien herkkää, tunnustelevaa käsittelemistä ja siitä syntyvien mielleyhtymien, luovien ideoiden ja johtopäätösten tarkkaa koordinointia ja seulontaa.

Tällainen syvällinen, taiteellinen – voisi sanoa tieteellistaiteellinen – tarkastelu muodostuu helposti myös elämäntavaksi, joka vääjäämättä näyttäisi johtavan kiinnostukseen henkisestä itsekasvatuksesta ja kasvatuksesta yleensäkin, se myös on todellinen väylä sosiaalisen, ihmisten välisen taiteen syntymiselle.

Tämä ei sulje tiukkaa, tieteellistä lähestymistapaa pois, päinvastoin, ne täydentävät ja niiden pitäisikin käytännössä myös täydentää toisiaan oikealla tavalla.

 

Nykyaikaisen tietoyhteiskunnan suurin houkutus on sivuuttaa edellä mainitut käsittämisen ja ymmärtämisen vaiheet kokonaan ja hankkia suoraan tieto, jota on yllin kyllin saatavilla.

Tällaista menettelytapaa seuraa myös harha siitä, että tällainen tieto on edellä kuvatun kaltaista elämänviisautta.

Jos oma usko poikkeaa ratkaisevasti jonkun toisen uskosta, se oikeuttaa edellä mainittuun vapauteen liittye18n, vain oman mielipiteen muodostamiseen, mutta ei julkiseen tuomitsemiseen tai mestarointiin.

Inhimillisen olemassaolon koko sisältö ei ole selitettävissä – onneksi – vain matematiikan ja tieteellisten parametrein avulla

Lue Esko Valtaojan kolumni

X