Miksi turvetuottajan tai paperityöläisen hätä tuntuu todemmalta – eikö tapahtuma-ala näytä oikealta työltä?

Kulttuuri- ja tapahtuma-alan ammattilaisten ahdinkoa ei oteta samalla tavalla tosissaan kuin muiden elinkeinojen hätää. Sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen arvioi esseessään, että kulttuurituotanto on aina ollut helppo sivuuttaa ”ei-tärkeänä” alana - ja jopa turvetuottajatkin ovat osanneet vaikuttaa päättäjiin ammattimaisemmin, samaa kieltä puhuen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Onko tapahtuma-ala ja esittävä taide asioita, joista voimme luopua kriisin aikana?

Kulttuuri- ja tapahtuma-alan ammattilaisten ahdinkoa ei oteta samalla tavalla tosissaan kuin muiden elinkeinojen hätää. Sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen arvioi esseessään, että kulttuurituotanto on aina ollut helppo sivuuttaa "ei-tärkeänä" alana - ja jopa turvetuottajatkin ovat osanneet vaikuttaa päättäjiin ammattimaisemmin, samaa kieltä puhuen.
Teksti: Kulttuuriessee: Aki-Mauri Huhtinen

Rokotukset etenevät, rajoitukset vähenevät, mutta kulttuuri- ja tapahtuma-ala eivät pääse koronapandemian otteesta normaalitilaan vielä tänäkään kesänä.

Tätä ovat tuskailleet monet päättäjämmekin.

Tietysti on hyvä, että alan huoli näkyy poliittisessa puheessa. Se osoittaa, että yhteiskunnan varojen jakajat tietävät mitä kulttuuri ja tapahtumat merkitsevät kansalaisille – vaikka monet kansalaiset kertovatkin vähentäneensä kulttuurin kulutustaan kriisin aikana.

Kovin paljon juhlapuheita enempää ei sitten olekaan tapahtunut.

Vuoden aikana valtion olisi pitänyt pystyä alan edunvalvontajärjestöjen kanssa järjestelemään sellaiset kriisiratkaisut valmiiksi, että rahat hädässä oleville taiteen ja kulttuurin katutyöläisille olisivat jo tileillä.

Miksi näin ei ole tehty?

(Jopa pienelle turvetuottajien ryhmälle räätälöitiin kehysriihessä muutamassa päivässä tukipaketti, joka näyttää tuovan jokaista alan työntekijää kohti laskennallisesti kymmeniä tuhansia euroja tuotannon alasajoa helpottamaan. Tällaisesta kulttuuriala nykyisine avustuksineen saa vain haaveilla.)

Syvempää kulttuurikeskustelua estää yhteiskuntaan laajalle levinnyt pelko: ilmastokriisi, talousjärjestelmän arvaamattomat muutokset sekä lännen ja Kiinan geostrategisen kilpailun kiihtyminen.

Pelon ytimessä on ajatus, ettei nykyinen hyvinvoinnin kasvu voi jatkua, joten nollasummapeli ja syrjäytyminen lisääntyvät. Kaikki toimijat kilpailevat rahasta, ja pelkäävät sen loppuvan milloin tahansa.

Tässä kilpailussa kulttuuri- ja tapahtuma-ala ei ole pystynyt vakuuttamaan päättäjiä omasta tarpeellisuudestaan.

Tapahtuma-ala on nykyään teollisuutta

Kulttuurialojen ahdingosta on syytetty pitkälti poliittisia arvojärjestyksiä, mutta keskeisesti kysymys on myös taiteen ja kulttuurin luonteen muuttumisesta.

Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa taidetta on perinteisesti osattu tukea valtion varoista.

Meillä on käytössä perinteiseen taiteelliseen arviointiin perustuva apurahajärjestelmä, ansioluetteloineen ja työsuunnitelmineen. Mutta nykyaikaisessa tapahtuma- ja elämystuotannossa on kyse myös viihdeteollisuudesta, eikä sen taiteellista ”hyvyyttä” saati tarpeellisuutta voi aina arvottaa taiteellisin mittarein.

Itsensä ja lukuisat avustavat työntekijänsä työllistävä kulttuurialan ammattilainen elää yrittäjän riskillä, hankkimalla elantonsa monista erilaisista puroista, projekteista, tilausnäytöksistä ja esiintymisistä. Tätä työssä onnistumista mitataan osin elinkeinon mittarein – kuinka pystyn elättämään itseni.

Osittain sitä mitataan myös tunteilla, makuasioilla: miten tuhannet, sadat tuhannet, miljoonat ihmiset Suomessa ja maailmalla kokevat kulttuurin. Onko se ammattimaisesti tuotettua, valaistua ja roudattua – miltä se näyttää, tuntuu, maistuu ja kuulostaa.

Kun kuluneen vuoden aikana tilaisuuskieltojenkin kautta elinkeinon harjoittaminen on ollut estettynä, julkisen tuen ehtona edellytettävä hädän hankkeistaminen eli työsuunnitelman kirjoittaminen tai taiteellisen laadun arviointi tuntuvat absurdilta vallankäytöltä.

Osaako kulttuuriväki oikeasti vaikuttaa poliitikkoihin?

Suomessa riittää jokaiselle taiteen ja kulttuurin alalle omaa edunvalvontaa, ja hyvä niin. Kysymys kuuluukin, kuinka aktiivisia vaikuttajia nämä edunvalvojat ovat olleet esimerkiksi poliittiseen päätöksentekoon?
Ovatko he asettaneet poliitikoille riittävästi painetta edistää kulttuuri- ja tapahtuma-alan asioita?

Ja ovatko he osanneet tehdä sen poliitikkojen omalla kielellä, vedoten elinkeinonäkökulmaan, työllistämiseen ja vientiin – kuten muutkin toimialat ovat tehneet?

Puhuvatko julkisen vallan käyttäjät ja kulttuuriväki samaa kieltä vai puhtaasti toistensa ohi kohti arvojen kuivausrumpua?

Keskeinen herätys kulttuurieliitille on ollut huomata, ettei edes kulttuurimyönteisenä pidetty nykyinen vasemmisto-viher-keskusta -hallitus ole ollut erityisen kiinnostunut pitämään alasta konkreettisesti huolta.

Sen viimeisen hädän hetkellä, leivän loppuessa ja konkurssien uhatessa, turvetuottajat ja paperityöläiset ovat kuitenkin päättäjille jotenkin enemmän elinkeinoja ja poliittisen toiminnan kohteita kuin kulttuuri- ja tapahtuma-ala.

Tästä syntyy väistämättä ajatus, että julkilausuttuihin arvoihin kulttuurin tärkeydestä ei oikeasti päättäjäportaassa uskota.

Yhteiskunnassamme leviää kaksoispuhe ja kaksilla rattailla ajaminen, jolloin jäljellä on vain uskottelu ja uskomaan pakottautuminen.

Tapahtuma-ala saa opetella puhumaan elinkeinokieltä

Eikä kulttuuri tietenkään ole kriisin syvimmällä hetkellä suomalaisille se ensimmäinen asia, josta oltaisiin valmiita maksamaan mikä tahansa hinta. Ensin yhteiskunnan pitää varmistaa terveys, työ, yksilön ja yhteisön turvallisuus.

Sielu on terve vasta terveessä ruumiissa.

Mutta nyt, jos pandemian ote alkaa vähitellen hellittää, alkaa olla aikaa sielullekin.

Kulttuuri- ja tapahtuma-alan pitäisi hyväksyä, että pärjätäkseen heidän pitää vaikuttaa asioihin keinoilla joita poliitikot ymmärtävät – eli opetella käyttäytymään kuten muutkin tukea tarvitsevat elinkeinoelämän toimijat tekevät.

Vain politiikan kautta, sen kielenkäyttöön hyppäämällä kulttuuri- ja tapahtumatyöläiset sekä taideryhmittymät muuttuvat päättäjille yhtä vakavasti otettaviksi ammattilaisiksi kuin turvetuottajat tai paperikoneen kuljettajat.

Tuon politisoinnin opettelu on eri taide-, kulttuuri- ja tapahtuma-alojen etujärjestöjen nokkahenkilöiden vastuulla.

Vain muutama on toiminut – minne jäi kulttuuriväen keskinäinen solidaarisuus?

Uudessa Ulkopoliittisen instituutin julkaisussa instituutin johtaja Mika Aaltola, tutkija Johanna Ketola sekä tutkimusavustajat Karoliina Vaakanainen ja Aada Peltonen analysoivat poliittisen johdon solidaarisuusretoriikkaa sekä eri valtioiden korona-aikaan toteuttamia, yhteisvastuuseen kannustavia kampanjoita.

Analyysin mukaan kauniit päämäärät ja ylätason puheet valtioiden välisestä solidaarisuudesta menevät hukkaan, jos yhteiskunnan alemmilta tasoilta puuttuu aito tunne ”samassa veneessä olemisesta”.

Sama pätee yksittäisiin toimialoihinkin – kaikkien on ainakin yritettävä tehdä osansa yhteisen asian puolesta.

Kulttuurialalla muutamat rohkeat sisällöntuottajat, eri ammattien edustajat ja edunvalvojat ovat hikoilleet vääntäessään poliittisten päättäjien kanssa koko alalle taloudellisia avustuksia – ja levittäneet tietoa alan käytännön tilanteesta.

Samaan aikaan monet edunvalvojat ja nimekkäätkin toimijat ovat loistaneet poissaolollaan. On selvää, että kaikista ei ole etulinjaan ja hyökkäysketjuun, mutta yhteisten asioiden ajaminen ei kulttuurialallakaan saa jäädä yksilösuorituksiksi.

Kansanedustajilta, ministereiltä ja virkamiehiltä saa vaatia ratkaisuja kuukausipalkkansa eteen

Politiikan ja julkisen vallan edustajien tulee myös muistaa, että he ovat nauttineet koko koronavuoden ajan säännöllistä kuukausipalkkaa. Se velvoittaa.

Toimimattomuuden selitykseksi ei käy, että valtiolla ei ole resursseja tai nykysäädösten mukaan mitään ei voisi tehdä.  Lakeja ja varojen jakoa voi muuttaa, jos juhlapuheissa korostettua tahtoa oikeasti on.

Aina vain jaksaa ihmetellä sitä, miten vuosina 1940 ja 1944 Suomen julkinen hallinto kykeni toistamaan lähes 400 000 evakon asuttamisen muutamassa kuukaudessa.

Nyt, vauraammassa maassa runsaan sadan tuhannen kulttuuri- ja tapahtuma-alan ihmisen symbolinenkaan hätäapu ei näytä etenevän vuodessakaan.

Kyse ei ole rahasta tai ongelman epäselvyydestä.

Kyse on kyvystä luopua kaksoispuheesta ja hoitaa käytannössa homma kotiin.

Jos joku ei suutu, mikään ei muutu.

 

Kirjoittaja: Aki-Mauri Huhtinen

Aki-Mauri Huhtinen on kriisinsietokykyyn perehtynyt filosofian tohtori ja sotilasprofessori Maanpuolustuskorkeakoulussa. © Maanpuolustuskorkeakoulu

X