Väkivaltainen lapsi, jota apu ei tavoita – Mistä ADHD-nuori saa apua?
Mari on hakenut väkivaltaisesti oireilevalle pojalleen vuosikymmenen ajan apua. Onko toimivaa hoitoa edes saatavilla impulsiiviselle ADHD-nuorelle?
Lapsi, joka ei osaa hallita väkivaltaista käytöstään, tarvitsee pitkäaikaista apua. Kunnalliset hoitomuodot ovat yleensä lyhytaikaisia, ja tukia pitää usein hakea uudestaan vaikka hoito olisi kesken.
Helsinkiläinen Mari (nimi muutettu) on huolissaan 13-vuotiaan väkivaltaisuudesta, sillä hän on huolissaan, saako ADHD-nuori mistään apua.
Aihe koskettaa häntä erityisesti nyt, kun media seuraa Helsingin Koskelan joulukuisen surmatragedian oikeuskäsittelyä vielä ainakin muutaman viikon ajan.
Siinä kolme 16-vuotiasta pahoinpiteli samanikäisen ystävänsä kuoliaaksi raa’alla tavalla, näennäisesti ilman mitään erityistä syytä. Tekijöille on vaadittu 9–12 vuoden vankeusrangaistuksia, ja käräjäoikeus antaa ratkaisunsa asiasta 23. maaliskuuta.
”En väitä, että minun lapsestani tulee teinimurhaaja, mutta jotenkin voin samaistua tähän perheiden ahdinkoon, kun kukaan ei välitä”, Mari sanoo.
Hänen perheensä on yrittänyt, muttei saa omin voimin pojan käytöstä muuttumaan. Lapsi ei miellä satuttavansa muita toiminnallaan fyysisesti, tai ei hahmota vahingoittamisen seurauksia.
Hiukan samanlaisia puheita kuultiin Koskelan surmien oikeudenkäynnissä maaliskuussa.
Puolustuksen mukaan syytettyinä olevat pojat eivät kerta kaikkiaan tajua, millaista lyömistä tai potkimista ihmiskeho kestää vammautumatta. Tai miten vähästä ihminen kuolee. Mutta miten tämän saisi menemään perille?
ADHD-nuori aiheuttaa kolhuja joka viikko
Marin 13-vuotias poika lyö melkein päivittäin leikki-ikäistä pikkusiskoaan. Väkivaltaisuus suuntautuu toisinaan myös äitiä kohtaan, ja poika osallistuu välillä tappeluihin koulussa.
”Jätkän päähän on yritetty kymmenen vuotta takoa, että toista ei saa satuttaa. Koska hän sen oppii”, Mari kysyy.
Hän sanoo hakeneensa apua perheelleen jo vuosikymmenen ajan, niin kauan kun pojan käytös on ollut tällaista.
Jostain syystä kaupungin sosiaalitoimi ei pystynyt auttamaan väkivaltataipumusten pysäyttämisessä silloin kun lapsi oli pieni, saati nyt kun hän alkaa olla murrosiän kynnyksellä.
Lasten veriteot järkyttävät ihmisiä, mutta unohtuuko hoitotarjonnan lisäystarve heti kun muistokynttilät on kerätty pois? © Jussi Nukari/LK
Tuki aiheen vierestä
Marin perheelle on kyllä myönnetty monenlaista tukimuotoa ja apua, muttei varsinaisesti juuri mitään isoimpaan ongelmaan eli väkivaltaiseen käytökseen.
Avun hakeminen pojalle alkoi, kun hän oli kolmivuotias. Hän sai kolme vuotta toiminta- ja puheterapiaa. Diagnoosiksi varmentui toisella koululuokalla ADHD. Poika käy erityisluokkaa kuudennella luokalla.
”Lastenpsykiatrian asiakkaita olemme olleet kakkosluokasta asti, mutta emme ole saaneet vanhempainohjausta kuin omahoitajalta, joka ei osaa antaa mitään neuvoja”, Mari sanoo.
Ongelman ydin on tämä: Marin mielestä aputoimet suuntautuvat kaikkeen muuhun paitsi väkivallan pois kitkemiseen. Kunnallisessa hoidossa ikään kuin saatetaan ensin kuntoon lapsen pienempiä, helpompia asioita – mutta läheisille vaarallisin ja vaivalloisimmin hoidettava vaiva jää huomiotta.
”Pojalla oli neuropsykologinen kuntoutus, mutta siellä opeteltiin vaan lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka ongelmat ovat muualla”, Mari ihmettelee.
Asuinpaikka vaikuttaa
ADHD-liiton sopeutumisvalmennuskurssilla Mari on kuunnellut kateellisena muiden perheiden kertomista tukimuodoista. Avun saamisessa on suuria paikkakuntakohtaisia eroja.
Pienemmissä kunnissa henkilökohtaista tukea voi saada enemmän kuin hoitajapulasta ja säästöistä kärsivällä pääkaupunkiseudulla, jossa jopa Marin omaishoitosopimus lopetettiin.
”Vaikka kurssin muilla lapsilla oli vähäisempiä oireita kuin pojallani, heillä kävi nepsy-valmentajat kotona ja he saivat musiikkiterapiaa tunnehäiriöihin. Täällä on todella vaikea saada mitään”, Mari sanoo.
Mari kaipaisi arkeensa kotona käyvää ammattilaista, neuropsykiatrista valmentajaa.
”Voisiko joku tulla kotiin ohjaamaan kädestä pitäen, kun melkein päivittäin toinen lyö ja toinen huutaa ja minulta menee hermo? Voisiko joku neuvoa, mitä näissä tilanteissa pitää tehdä ja miten niitä voisi ennaltaehkäistä,” Mari kysyy.
Yksikään lapsi ei ole itse valinnut sairastumistaan tai käytöshäiriötään – hoito on aikuisten yhteisellä vastuulla. © iStockphoto
Pika-apu ei tehoa
Viime keväänä Mari kuvitteli saavansa viimein sellaista apua, mitä kaipaakin, kun Kela myönsi perheelle Laku-perhekuntoutusta.
Se on neuropsykiatrisista häiriöistä kärsiville lapsille ja nuorille suunnattua ohjausta.
Kuntoutuksen käytännön toteutus ei ole vastannut Marin odotuksia. Ohjaaja on käynyt perheen kotona melkein viikoittain jo elokuusta asti.
”Ei he ole tavanneet edes kertaakaan niin, että sisarukset olisivat samaan aikaan paikalla”, Mari ihmettelee.
Kuntouttaja on Marin mukaan tehnyt viikko-ohjelmaa jo seitsemän kuukautta, eikä se ole vieläkään valmis.
”Tapaamiset ovat esimerkiksi sellaisia, että hän ottaa pojan ulos, nappaa koiran mukaan ja kävelee kymmenen minuuttia pihalla ja tuo lapsen takaisin. En tiedä, mitä kymmenessä minuutissa ehtii tehdä”, Mari sanoo.
Mari kaipaisi pidempiä, ainakin tunnin tapaamisia. Hän toivoisi myös, että kuntouttaja työskentelisi koko perheen kanssa, jotta kaikki saisivat keinoja väkivaltaisen käytöksen torjumiseen.
Laku-kuntoutus kestää 18 kuukautta, joten siitä on mennyt Marin perheellä jo lähes puolet. Kuntoutukseen luvataan kuuluvan kahdesta neljään yhteispalaveria ”lapsen verkoston kanssa”.
”Tässä on kaksi vuotta aikaa ja sitten poika on rikosoikeudellisessa vastuussa. Jos poika ei ole oppinut 13 vuodessa olemaan lyömättä, mitä ihmettä ehdin tehdä kahden vuoden aikana?”