Mitä tapahtuu kun kaupunkilaislapset lähetetään töihin perunapellolle? Kumpi löytyy ensin – inkojen aarre vai amiraali Cronstedtin kultakätkö?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Perunat on pussitettu ja talkooväki aloittaa kotimatkan. Ope-Merville reissu toi lapsuusmuistoja mieleen. © Pekka Nieminen, Miikka Järvinen/Otavamedia
Kuinka sujuu kaupunkilaislapsilta perunannosto? Seura todisti Helsingin ainoalla luomuviljelmällä, että sadonkorjuutaidot ovat suomalaislapsilla geeneissä.

Ryhdikäs joukkue marssii parijonossa yli vilkasliikenteisen nelikaistaisen tien. Helsinkiläisen Päiväkoti Tuorinniemen esikoululaiset sukeltavat historiallisen Herttoniemen kartanon puiston siimekseen.

Lehtipuiden reunustama hiekkatie rahisee saappaiden alla. Pellon laidassa odottaa vinosti hymyilevä lippalakkipäinen mies.

”Peremmälle, peremmälle”, toivottaa Jan Liesaho, mies joka pyörittää Stadin puutarhuri -nimistä yritystä ja luomutilaa keskellä Helsinkiä.

Vierailun tarkoituksena on tutustuttaa kaupunkilaismukulat perunannostoon. Teoriaosuus on lyhyt ja ytimekäs.

”Mun nimi on Jan, tässä ovat Mailis Savela ja Ralph Sivanne. Me viljellään näitä peltoja. Kukas tietää mitä maatilalla tehdään?”

Lapset miettivät. Yksikään käsi ei nouse ylös.

”Siellä voi olla eläimiä, ja siellä kasvatetaan ruokaa. Jos ei olisi maatiloja, ei olisi ruokaa”, Jan selvittää.

”Perunaa!” kuuluu huuto takarivistä.

”Oikein. Perunatkin tulevat maatiloilta, mutta voi niitä kasvattaa omalla takapihallakin. Saatte ensin moikata meidän kanoja. Sitten lähdetään pottupellolle”, Jan jatkaa.

Aika ennen herätyskelloja

Kanat ja kukko päivittelevät häkin ympärillä parveilevaa ryhmää.

”Tiedättekö lapset, mitä kanat ja kukko syövät?” Jan kysyy.

Lapset painautuvat tiiviimmin häkin ympärille.

”Ne syövät viljaa ja viljelykasvien tähteitä, mutta kaikkein eniten ne tykkäävät kastemadoista ja etanoista”, Jan jatkaa.

Herttoniemen kartanon kanat munivat suunnilleen joka toinen päivä. Munat menevät omaan pannuun tai annetaan kavereille. Myyntiin niitä ei saa laittaa ilman salmonellatestiä.

Lapset tapailevat äänijänteillään erilaisia kotkotuksia ja kiekaisuja. Sitkeästä yrittämisestä huolimatta he eivät saa kukkoa kiekumaan.

”Kukko kiekuu aikaisin aamulla siksi, että ennen vanhaan ei ollut herätyskelloja. Kukon piti aina herättää ihmiset töihin. Mä en ole itse herännyt koskaan kukon lauluun, koska en ole hirveen vanha. Mutta mun vaarilla oli kanoja ja mun tädillä on perunamaa. En ole ollut siellä töissä, mutta tiedän kyllä aika paljon maatiloista”, kertoo Aisha Mohamed.

Perunannosto on geeneissä

Mailis ja Ralph opastavat innokkaan joukon pellon laitaan ja jakavat jokaiselle rukkaset. Ilman täyttää odotus, joka on niin sakeaa, että sitä voisi leikata saksilla.

”Missä ne perunat on?” kysytään takarivistä.

”Ne pitää nostaa ylös sieltä maasta. Seuratkaa hetki Mailista, hän näyttää mitä tehdään”, Ralph sanoo.

”Tästä otetaan talikolla, katsokaapa”, Mailis jatkaa ja täräyttää nelipiikkisensä saviseen peltoon, kääntää ensimmäisen kakun ympäri. Alta vilahtaa jotain keltaista.

”Hei, iso peruna… Oho, tuossakin on!”

Kaupunkilaislapsilta kesti noin kaksi sekuntia oppia, mistä potunnostossa on kyse. Pienet hansikoidut kädet poimivat perunan toisensa jälkeen, ja ne tipahtelevat kumisten ämpäreihin. Ihan kuin tämä olisi geeneissä

Hetkessä on jotain ikiaikaista. Kaupunkilainen nuori sukupolvi kumartuu maan antimien ääreen kuin esi-isät aikoinaan.

Inkojen perintö

Etelä-Amerikan Andien vuoristosta lähtöisin oleva villiperuna valjastettiin ihmisravinnoksi kymmenisen tuhatta vuotta sitten Titicaca-järven ympäristössä, nykyisen Perun ja Bolivian alueella.

Suomalaisessa kansanetymologiassa perunan nimen on väitetty olevan peräisin Peru-valtion nimestä, vaikka nykytiedon valossa alkuperä on ruotsin kielen sanassa päron – päärynä.

Eurooppaan perunan toivat inkaintiaanien perintömaat miehittäneen espanjalaisen Francisco Pizzarron joukot 1500-luvulla.

Kanariansaarilla kasvatettiin 1560-luvulla tiettävästi Euroopan ensimmäiset viljellyt perunat, joiden siemenet oli lastattu laivojen kyytiin intiaaneilta ryöstettyjen aarteiden joukkoon.

Pitkään Keski-Euroopan kartanoiden ja linnojen herkuiksi viljellyn perunan toivat Suomeen 1730-luvulla saksalaiset peltisepät, jotka tulivat töihin Fagervikin kartanoon Inkooseen.

Perunan käyttö ihmisravinnoksi yleistyi kuitenkin vasta Pommerin sotaan 1757–62 osallistuneiden suomalaisten sotilaiden palattua kotiin. Ravitsevaksi havaittu pottu syrjäytti vähitellen perinteisen suomalaisen juureksen, nauriin.

Luomua keskellä Stadia

Herttoniemen kartanon mailla on viljelty maata 1700-luvulta 1980-luvulle asti, jolloin toiminta hiipui. Kartanon peltomaat olivat pitkään lähinnä maisemakäytössä, kunnes Stadin puutarhuri valjasti reilut puolitoista hehtaaria hyötykasviviljelyyn vuonna 2013.

”Tuo Jan on töölöläinen maanviljelijä. Hän kasvattaa ja myy täällä vihanneksia. Perunoita hän toimittaa Helsingin ravintoloihin. Käyn itsekin ostamassa täältä siikliä. Se on niin ihanaa, maistuu ihan pähkinältä”, kertoo erityislastentarhanopettaja Mervi Korvola.

Jan ja kollegat kasvattavat perunan ohessa parsaa, juureksia, sipulia, raparperia ja marjoja. Lähistöllä lainehtii kullankeltainen auringonkukkameri. Keskelle pääkaupunkia piilotettu maalaisidylli saa Mervin muistelemaan lapsuuttaan, johon kuului koululaisille syksyisin myönnetty perunannostoloma.

”Se oli kivaa, kun oikeasti pääsi pellolle töihin. Pappa pesi perunat ja toi kattilaan. Minä teen nyt sitä samaa. Kunhan niitä ei vaan pese painepesurilla. Kerran sekin kotona kokeiltu – muusia tuli.”

Mervi kysyy Mailikselta, onko lasten poimima peruna mahdollisesti siikliä, tuota pientä ja pitkulaista makunystöröiden hemmottelijaa.

”Tämä on timoa. Siiklit on jo poimittu”, kuuluu vastaus.

Totta tosiaan. Perunapelto on suurimmalta osin kuokittu ja käännetty. Tuorinniemen esikoululaisille näytetty nostopaikka on vielä vihreänä rikkaruohoista. Perunan varsia ei näy missään. Missä vaiheessa ne on niitetty?

”Varret pitää niittää, kun ensimmäiset mustat laikut ilmestyvät lehtiin. Kaikki peruna täällä on luomua, ja siihen iskee jossain vaiheessa rutto. Kun varret niitetään ajoissa, rutto ei ehdi levitä mukuloihin asti”, Mailis selittää.

Ruttoa ei myrkytetä

Tavallinen peruna on ruttovapaa siksi, että sen kasvusto ruiskutetaan torjunta-aineella kasvukauden aikana viitisen kertaa. Mutta luomu on luomua, eikä vihannesosastoilta tuttu kova kilohinta ole tuulesta temmattu.

Viljelyssä on omat riskinsä. Jos perunarutto etenee vartta maahan asti, tulee tosi kiire. Niittämällä saadaan lisäaikaa, jotta mukulat voi jättää maahan.

”Entä jos perunoihin menee etanoita?” yksi tytöistä kysyy.

”Ei se haittaa. Katsokaapa kun minä kaivan tästä vierestä. Siellä on paljon etanoita ja kastematoja. Kerätkää lapset vain niitä perunoita, jotka ovat maan sisällä. Tuonne käännetylle pellolle heitellyt vihreät ovat menneet huonoiksi. Niitä ei voi syödä”, Mailis jatkaa.

”Pottuja!”

”Mä tykkään pottuista!”

”Mä löysin todella ison!”

”Oho, aika pieniä. Mä otankin pikkupottuja!”

Jan kutsuu päiväkotiryhmiä Herttoniemen kartanolle potunnostoon joka syksy. Keväisin ryhmiä käy istuttamassa siemenperunoita. Se on huomattavasti helpommin lähestyttävää maataloustyötä kuin moni muu viljelyyn liittyvä homma.

”Noin kolmannes päiväkotilapsista on jo tutustunut hyötykasvien viljelyyn. Osalla perunaa on takapihalla, osa on käynyt mummon ryytimaalla”, Jan kertoo.

”Meillä kasvaa perunaa mökillä. Siellä on sellainen laatikko, jossa ne kasvaa. Olen myös istuttanut ja poiminut perunoita”, Nuutti Hukka kertoo.

Pari muuta lasta kertoo, että heilläkin on perunoita, mutta ei pottumaassa vaan jääkaapissa.

Perunan lapset

Jan pitää esitelmän siitä, mistä perunat oikein tulevat.

”Ensin istutetaan keväällä maahan yksi peruna. Siitä yhdestä perunasta tulee syksyllä kymmenen perunaa, tai mukulaa. Ne ovat perunan lapsia, niin kuin lapsiakin sanotaan ihmisen mukuloiksi”, Jan selittää.

”Minä haluan nähdä niitä lapsia”, kuuluu takarivistä.

Jan kertoo, että jokainen saa kotiin vietäväksi oman pussillisen perunan lapsia. Hän haluaa myös tietää, kuinka monesta tulee isona maanviljelijä. Kukon laululle hyvän selityksen kertonut Aisha nostaa kätensä.

”Ainakin meillä on yksi tuleva maanviljelijä… ja toinen ja kolmaskin. Kiva kuulla. Ainakin viljelyä kannattaa kokeilla. Perunaa voi kasvattaa vaikka parvekkeella ämpärissä”, Jan jatkaa.

Opettaja Mervi pyörähtää paikallaan. Menikö siellä satakieli.

”Käymme lasten kanssa täällä puistossa monta kertaa vuodessa. Satakieliä on täällä joka paikassa. Keväällä katselemme sorsanpoikia ja syksyllä värikkäitä pudonneita lehtiä. Se on hauskaa niin kauan kunnes kaupungin puistotyöntekijät tulevat lehtipuhaltimiensa kanssa.”

Kartanon aarre

Herttoniemen kartanon puisto on helmi, jota moni pääkaupunkilainen ei tiedä. Tarinan mukaan amiraali Carl Olof Cronstedtin (1756–1820) kulta-aarre on piilotettu jonnekin kartanon alueelle.

”Aarretta ei ole löydetty vieläkään, vaikka me aina lasten kanssa sitä etsimme”, Mervi kertoo.

Tänään kartanolla kaivettu toisenlaista kultaa. Lapset kantavat nähtäville perunoita yksi–kaksi kerrallaan. Jokaista pitää ihastella ja vertailla. Erityishuomion saavat poikkeuksellisen suuret ja hyvin pienet perunat.

”Tämä on matematiikan opettelua kokemuksellisin keinoin. Kumpi perunoista on isompi? Oletko löytänyt noin isoa aikaisemmin? Tästä se ajattelu lähtee. Lapset vertailevat perunoiden kokoa ja muotoa, ja panevat niitä kokojärjestykseen”, Mervi kuvailee.

On saaliinjaon aika. Pottuämpärit kerätään kasaan ja sisältö jaetaan sadonkorjuuseen osallistuneiden kesken. Jokainen saa kotiin vietäväksi pussillisen tuoretta luomuperunaa.

Muutamilla lapsista on myös idea, mitä perunoilla tehdään.

Kaliforniasta pari kuukautta sitten Helsinkiin muuttanut Samuel McCullough aikoo pyytää äitiään valmistamaan potuista muusia. Hannes Widerholm aikoo tehdä sipsejä.

”Työstämme asioita jälkikäteen. Piirrämme ja keskustelemme, mitä on kasvu ja mitä siihen tarvitaan. Tämä voisi olla hyvä alku nykyajan ilmiöoppimiselle”, Mervi kertoo.

Muistojen perunamaat

Perunapussit ovat yllättävän painavia, eikä kenelläkään ole reppua mukana. Joku keksii nostaa pussin hupparin huppuun, jossa se tuntuu kevyemmältä kantaa.

Marssilla takaisin päiväkodille kaikuu iloinen kalkatus. Kun komppania saapuu perille, pottupussit nostetaan voitonriemuisena esille.

”Katsokaa mitä meillä on!”

”…joku on saanut perunaa”, kuuluu aidan toiselta puolen.

Lapset ovat yhtä hymyä, kun Mervi teippaa jokaisen pussiin nimilaput. Säkit nostetaan oman hyllykön lokeroon odottamaan kotiin lähtöä.

Ensimmäisenä kotiin lähtee Markus Raha. Hän ojentaa pottupussin yllättyneen näköiselle isälleen.

”No onhan tämä ihan parasta. Yleensä pitää itse hakea perunat kaupasta. Minun äitini kasvatti perunaa, ja on se itsellenikin tuttua. Kerättiin alhaalta isommat pois ja jätettiin pienemmät kasvamaan. Sitten leikattiin päälliset ja annettiin kuivua maassa viikon verran, että kuori meni kiinni”, Markuksen isä Jaanus Jänes muistelee.

”Iskä, mennäänkö tänään kalastamaan?” Markus pyytää.

Tähän kysymykseen ei voi vastata kieltävästi.

”Mennään, mennään! Nyt kun meillä on perunoita, haetaan vaan vähän tilliä ja voita, ja lähdetään heittämään virveliä. On mulla verkotkin. Lähdemme Markuksen kanssa veneellä saareen, sieltä tulee hyvin ahventa ja kuhaa”, Jaanus innostuu.

”Mulle tulee hauki”, Markus jatkaa.

Samuelin tulee noutamaan äiti Ilona Miettinen-McCullough. Hänkin saa oman perunapussin.

”Meillä oli ennen Kirkkonummella mummon mökki ja perunakellari, josta haettiin meille perunaa. Samuelin kanssa on kyllä syöty ihan kaupan pottua”, Ilona muistelee.

Poika esittelee pussin sisältöä, pieniä ja isompia mukuloita. Äitiä hymyilyttää, kun hän kuulee että ensikertaa potunnostossa ollut amerikkalais-suomalainen nuorimies oli pellolla kuin vanha tekijä.

Sitten on enää yksi kysymys, mutta sitäkin tärkeämpi:

”Mitä sä haluat, että mä teen näistä? Ai muusia! Sounds good.”

X