”Muistot ovat puoli ruokaa – ne vaikuttavat ruokavalintoihimme yllättäen enemmän kuin varsinainen maku”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Petri Korhonen
© PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Seuran toimituspäällikkö Petri Korhonen pohtii pääkirjoituksessaan ruokakeskustelun fanaattisuutta. "Jos joku moittii lihansyöntiämme, reagoimme kuin joku haukkuisi mummoamme joka hemmotteli meitä lihapullilla."

Hyvä ruoka, parempi mieli – näinhän me hoemme, kun yritämme kuvata, miten hyvää syöminen voi tehdä ihmisen ololle.

Jokaisella meillä on kokemuksia siitä, miten suloiselta ja lohduttavalta tuntui mummon lihapulla-annos silloin, kun maailma murjoi nuoren ihmisen sydäntä.

Tai miten työpäivä lähti oikealla tavalla käyntiin, kun ensin tuli nautittua pahvimukillinen kahvia ja jonkun tuoma yllätyspulla tutun työporukan kanssa taukohuoneessa.

Tuntikausia odotettu jäähileinen makkarasoppa armeijan marssitauolla saattoi siinä tilanteessa maistua paremmalta kuin kaviaariannos tropiikissa luksushotellin katolla.

Makumuistojen takia ruoka on hyvin yksityinen asia. Jos joku tulee sanomaan, mistä meidän kuuluu pitää tai mitä meidän pitää syödä, nousemme vastarintaan heti.

Sukulaiset ovat kertoneet, miten kotiseudullani Kainuussa vielä 40 vuotta sitten suhtauduttiin rasvatohtori Pekka Puskan ”rojekteihin” saada kasviksia miesten lautasille. Lehtien yleisönosastot olivat täynnä valitusta:

”Kun on kerrankin saatu voita ja lihaa lautaselle, herrat ottavat sen pois”.

Pula-aikana kun oli ollut pakko järsiä naurista ja lanttua. Leivän päälle riitti vain kissanrasvasta tehtyä margariinia. Ihmiset pelkäsivät aidosti, että tohtorit pakottaisivat heidät palaamaan tuon ajan niukkuuteen, ja kasvisruoka muistutti ankeista vuosista.

Sama asenne elää yhä. Vaikka makaisi viimeiset aikansa sairaalan letkuissa umpeen rasvoittuneiden verisuonten takia, monelle on pakkomielteen tavoin pääasia, että saa itse valita millaisella syömisellä päivänsä päättää. Omaisiltaan he eivät sitä kysy.

Sosiaalisen median ruokakeskusteluja seuratessa voisi luulla, että joillekin olisi kauheinta joutua natustamaan tomaattia, kurkkua tai salaattia, koska ainakaan miehen ei kuulu syödä toiveruokanaan muuta kuin kanansiipiä, HK:n sinistä ja pihvejä.

Johtuuko tämä asenne ”terveellisen ruuan” tai kasvisten pahasta mausta?
Ei.

Tietokirjailija Suvi Auvinen kuvailee uutuuskirjassaan Lihan loppu, miten muistot vaikuttavat ruokavalintoihimme yllättävän paljon, usein jopa enemmän kuin varsinainen maku.

Liha tuntuu paremmalta kuin kasvis, jos sen parissa on vietetty enemmän hyviä hetkiä. Valitsemme alitajuisesti sen ruuan, johon liittyy parempaa mieltä kuin muihin.

Nakkikioskin eltaantunut rasvasammion haju ja niljakas lauantaimakkaran pala porilaisessa? Ei haittaa, jos olit siinä snägärijonossa elämäsi tulevan valitun kanssa, sillä ekalla kerralla kun et vielä tiennyt suostuuko tuo ihminen kumppaniksesi.

Ajatellessasi nyt snägäriruokaa, et ehkä oikeasti muistelekaan sen makua, vaan sitä miten pelokkaalta, ihanalta, toiveikkaalta ja elävältä sinusta tuntui siinä tilanteessa.

Ja kun nyt nykyajan pekkapuskat, suviauviset tai lehtien pääkirjoitusten rustaajat kyseenalaistavat jatkuvan lihansyönnin järkevyyden, se tuntuu meistä yhtä hirveältä, kuin jos joku moittisi lihapullia tehnyttä mummoamme tai sitä nakkikioskilla seissyttä rakastunutta ihmistä.

Vaikka kukaan ei heitä moiti. Tuskin yksikään lihankulutuksen kasvun vastustaja yrittää väittää, että lihansyönti tai siihen liittyvät muistot eivät voisi olla nautinnollisia.

Kyse onkin siitä, että nautintoa ja muistoja voi saada myös muusta ruuasta kuin pelkästään lihasta.

Polku kestävämpään syömiseen lähtee siitä, että tunnistaa tämän yhteyden. Ja alkaa luoda niitä ihania hyviä hetkiä muunkinlaisen ruuan kuin tuontilihapihvin, halvimman sikanauta-lihapullataikinan tai tanskalaisen joulukinkun ympärille.

 

Kirjoittaja on Seuran toimituspäällikkö, joka syö riistaa, vegaaniruokaa, sieniä, kasviksia ja joka lapsena piti yli kaiken jauhelihakastikkeesta.

X