Näkökulma: Thor: Love and Thunder nousee parhaiden MCU-elokuvien joukkoon, vaikka sen vitsit eivät oikein uppoa

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Jane Foster (Natalie Portman) ja Thor Odinson (Chris Hemsworth) nähdään uusimman Marvel-elokuvan pääosissa. Mutta mitenkäs legendaarinen Mjölnir-vasara on päätynyt Fosterin käteen? © Marvel / Walt Disney Studios
Ennen kuin luet yhtään pidemmälle, pieni varoituksen sana: Tämä juttu sisältää muutamia pieniä spoilereita uusimmasta Thor: Love and Thunder -elokuvasta.

Odotin uusimmalta Marvel-elokuvalta Thor: Love and Thunder kohtuullisen paljon, sillä Thor- ja Avengers-elokuvien myötä Chris Hemsworthin esittämään Thoriin on saatu rakennettua luonnetta huomattavasti enemmän kuin moneen muuhun näkyvimpään hahmoon.

Ennen Love and Thunderia Thor on viimeksi nähty Avengers Endgamessa, jossa Thor oli isomahainen, alkoholismin kanssa taisteleva ja parta täysin ruokkoamattomana kulkeva masentunut kaveri. Se oli mielenkiintoinen piristys supersankarikuvastoon, jota elokuvissa on viime vuosina uudistanut lähinnä Deadpool sekä jossain määrin Wolverinen elokuva Logan.

Kaikki eivät kuitenkaan nähneet isomahaista Thoria samoin kuin minä. Osa katsojista ja kriitikoista piti ongelmallisena sitä, että juuri lihava Thor esitettiin komediallisena hahmona. Lihava oli hassua, elokuva alleviivasi. Siis toisaalta Thor oli ollut hauska hahmo ennenkin, sillä hän oli yhtä aikaa sekä ylimielinen että tietämätön. Mutta yhdistettynä lihavuuteen se nähtiin ongelmana.

No, uusimmassa elokuvassa Thor hankkiutuu liikakiloistaan eroon alle puolen minuutin treenimontaasin jälkeen. Hän on jälleen jumalallinen sankari, vaikka tosin aivan yhtä hölmö kuin ennenkin.

Olisi ollut kiinnostavaa nähdä Thorin säilyttävän kilonsa. Elokuvan sivujuonena olisi tällöin voinut olla se, miten Thor oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Että isompi vatsa ei tee hänestä yhtään vähemmän sankaria.

Mutta niin ei nyt käynyt, ja minulle marvelistina ja elokuvasta ennen kaikkea viihdettä hakevana katsojana asia on aivan ok näinkin. Ei tämä ole niin vakavaa.

Miljardien dollarien bisnes

Thor: Love and Thunder on osa uskomatonta Marvel Cinematic Universe -elokuvasarjaa.

MCU-elokuvasarjasta tekee poikkeuksellisen paitsi sen hämmästyttävä elokuvien määrä (Thor Love and Thunder on sarjan 29:s teos) sekä sarjan lippuluukuilla takomat lukemat (Ennen uuden Thorin saapumista elokuvateattereihin MCU-elokuviin oli myyty pääsylippuja yli 26,5 miljardilla dollarilla).

Sarjan ensimmäinen elokuva Iron Man julkaistiin kesällä 2008. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan supersankarielokuvien maailmassa.

Minulla on pitkä historia Marvelin kanssa. Yhdeksänvuotiaana keväällä 1987 nappasin salolaisesta divarista vanhojen tuttujen akuankkojen ja tomienjajerryjen sijaan hyllystä Hämähäkkimiehiä, Hulkeja ja Ryhmä-X:iä. Siitä lähtien Marvelin hahmot ovat enemmän tai vähemmän olleet osa elämääni.

Nykyään esiinnyn jonkinlaisena 1980-luvun Marvel-lehtien asiantuntijana, ja järjestän niihin liittyviä pieniä sarjakuvanäyttelyitä, kuten Helsingissä, Espoossa ja Alajärvellä.

Ja sarjakuvista kaikki lähtee nytkin, tietenkin.

Thor: Love and Thunder perustuu, tai ehkä perustuminen on liian vahvasti sanottu, mutta elokuva ainakin lainaa muutamastakin sarjakuvatarinan juonesta, kuten Marvel NOW! -rebootin vuonna 2013 ilmestyneestä Thor: God of Thunder -sarjasta, jossa tavallinen Gorr -niminen kaveri katkeroituu ja löytää kirotun miekan sekä toiseen, pidempään sarjakuvien kehityskulkuun vuodelta 2014, jossa Jane Fosterista tuli Thor.

Vanhana marvelistina pidin vuosikausia tärkeänä kunnia-asiana, että katson kaikki MCU-elokuvat ja tv-sarjat sekä muut Marvel-elokuvat kuten Ihmenelosten yritelmät ja Spider-Manit ja Venomit. Nyt enää viime vuosina en ole kyennyt noudattamaan tuota periaatetta, sillä elokuvia ja etenkin tv-sarjoja on niin paljon minulla, keskellä kiireisimpiä ruuhkavuosia elävällä miekkosella, on aikaa tämmöiselle harrastelulle vähemmän kuin koskaan ennen.

En pysy enää perässä

Vielä silloin kun Netflixiin ilmestyi uusia Marvelin sarjojen kausia kuten Daredevil, Punisher ja Defenders onnistuin pysymään kärryillä, mutta nyt Moon Knightin, WandaVisionin ja Lokin myötä olen vain pudonnut kelkasta. Liikaa on liikaa.

Tämä tilanne on nyt vain hyväksyttävä. En tule näkemään kaikkea Marvelin elokuva- ja tv-tuotantoa. Ja nyt, muutettuamme maalle, elokuvatilanne ei edes ole täysin omaa syytäni. Osa MCU-elokuvista kun ei ole tullut paikallisiin muutoin sinänsä laadukkaisiin elokuvateattereihin laisinkaan. Uusin Thor onneksi tuli.

Toisaalta asiassa ei ole mitään järisyttävän uutta, sillä myös sarjakuvamaailmassa tarjonta on ollut aina niin laajaa, ettei kaikkien Marvelin hahmojen kaikista julkaisuista tavallinen ihminen ole voinut pysyä perässä.

Jo lapsena tiesin, että kokoelmani tulisi aina olemaan vajavainen.

Marvel-sarjojen moninaisuudesta ja niiden perässäpysymisen mahdottomuuden vuoksi luovuin keväällä myös Disney-maksukanavan tilauksestani. Moon Knight oli silloin viimeinen naula tilauksen arkkuun. Ei vain kiehtonut.

Mutta jälleen pari päivää ennen uuden Thorin saapumista elokuvateattereihin otin tilauksen uudelleen, sillä nyt halusin nähdä Dr Strangen Multiverse of Madnessin.

Ja siitä tulikin mieleeni, että nämä Marvelin supersankarileffat pitää, täytyy ja kuuluu ehdottomasti nähdä elokuvateatterissa. Siten audiovisuaalisen kokemuksen saa niin täysipainoisena kuin on tarkoitettu. Kyllä läppärin ruudulta katsottuna näytti ja kuulosti Dr Strange vähän köpöiseltä. Ei minulla kovin monta elämänohjetta ole tarjota, mutta sen voin sanoa, että katsokaa leffat leffateattereissa, jos vain suinkin mahdollista.

Mutta vaikka nyt otinkin Disneyn tilauksen uudelleen, niin en minä niitä kaikkia Marvelin tv-sarjoja edes yritä alkaa katsoa.

Pelaan huonoa kännykkäpeliä

Nykyään pidän yllä Marvel-tatsiani katsomalla ne elokuvat, jotka pystyn, kartuttamalla hitaasti vanhojen lehtien sarjakuvakokoelmaani sekä pelaamalla Marvel Strike Force -mobiilipeliä.

Marvel Strike Forceen ilmestyi äskettäin uusi hahmo Mighty Thor. © Ruutukaappaus Marvel Strike Force -mobiilipelistä

Se ei ole mitenkään erityisen hyvä peli, vaan enemmän kyse on päivästä toiseen samanlaisena toistuvasta grindaamisesta ja hitaasta hahmojen ja joukkueen kehittämisestä. Mutta peliä on nopea ja helppo pelata kymmenen minuuttia milloin tahansa, ja seuraavalla kerralla peli jatkuu siitä, mihin on viimeksi jäänyt.

Tavallaan peli auttaa pitämään yllä Marvelin hahmotietoutta, mutta en minä oikeasti voi sitä peliä kenellekään suositella. Enemmän siinä aika menee hukkaan kuin ei mene.

Peli limittyy MCU- ja etenkin yleisempään Marvel-universumiin muun muassa sillä lailla, että aina kun uusissa elokuvissa ja tv-sarjoissa esitellään uusia hahmoja, ne ilmestyvän samaan aikaan myös tähän peliin. Tänä vuonna pelissä on ilmestynyt hahmot muun muassa Dr Strange: Multiverse of Madnessista sekä Moon Knight -tv-sarjasta. Ja aivan äskettäin peliin ilmestyi ”naispuolinen Thor” eli Mighty Thor.

Kun hahmojen ilmestyminen elokuviin ja peliin on tällä lailla synkronisoitu, tuntuu kuin pelasin jotakin markkinointituotetta. Ja ehkä niin onkin.

Thorin mahtava vasara

No jos palataan elokuviin, niin sitten on tietysti kysymys siitä, ovatko MCU-elokuvat hyviä elokuvia yksittäisinä teoksina? Nyt, kun katsoin ennen Thoria Dr Strangen Multiverse of Madnessin, pysyin suhteellisen hyvin kärryillä laajahkon aiheeseen liittyvän yleistietoni ansiosta, mutta voisin kuvitella, että sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei ole katsonut aikaisempia elokuvia eikä sarjoja tai lukenut sarjakuvia, kyseinen elokuva näyttää vain käsittämättömältä sekametelisopalta.

Toisaalta on kysymys myös siitä, ovatko MCU-elokuvat ylipäätään hyviä elokuvia. Vastaus on, että niiden taso on vaihteleva. Uusin Thor on siitä paremmasta päästä, suurimmilta osin siksi koska pääosien esittäjät Natalie Portman ja Chris Hemsworth ovat niin karismaattisia, mukaansatempaavia näyttelijöitä. Elokuva on lisäksi hyvää viihdettä, istuu mukavasti MCU-kaanoniin ja on merkittävää kehitystä esimerkiksi hieman tylsähköistä kahdesta ensimmäisestä Thor-elokuvasta.

Mutta on uusi Thor samalla myös teos, joka sai minut epäilemään, onko tässä menty jo liiaksi toimintakomedian puolelle? Onko nykykatsoja sellainen, että häntä täytyy jatkuvasti viihdyttää jos ei tappeluilla niin sitten vitseillä?

Ja ne vitsitkin osaksi vähän arveluttavat. Kun Thor eräässä kohtauksessa menettää yllättäen vaatteensa, osa Thorin alasti näkevistä naisista pyörtyy! Hei nyt hei kamoon! Voi tietenkin olla, että tulkitsin vitsiä väärin, mutta ymmärtääkseni naiset menettävät tajuntansa ihastuksesta, koska Thorilla on niin mahtava penis. Tämmöiset vitsit kuuluvat mielestäni ennemmin johonkin 30 vuotta sitten julkaistuihin Mies ja alaston ase -tyyppisiin kreisikomedioihin kuin Marvelin supersankarileffoihin.

Kaiken lisäksi jälkikäteen jäi fiilis, että elokuvan tapahtumat juostiin jotenkin tosi nopeasti läpi. Helposti olisi voinut ainakin minun makuuni lisätä puoli tuntia rauhallisempaa menoa kaikkien tappeluiden ja vitsien väliin.

Silti, kyseenalaisuuksineen ja puutteineenkin Thor: Love and Thunder nousee omassa genressään aika selkeästikin paremmalle puoliskolle.

Natalie Portmanin esittämä Jane Foster on aiemmin nähty MCU-elokuvasarjassa vahvana tiedenaisena, nyt myös supersankarina. © Marvel Studios / Walt Disney Studios

Esikristillinen pakanauskonto

Ja aivan varmasti minua historiasta ja kaikenlaisista esikristillisistä pohjoismaalaisista uskonnoista, uskomuksista ja maailmankuvista kiinnostuneesta viehättää Thor-elokuvissa myös niiden luova leikittely muinaisen jumalmytologian kanssa. Odin, Thor, Loki, Hela ja kaikki muut hahmot maagisine, yliluonnollisine kykyineen vielä nykyversioiksi sovitettunakin onnistuvan koskettamaan jotakin esoteriaan taipuvassa sielussani.

Koska MCU on maailman suurin elokuvabrändi, ohittanut kaikilla mittareilla jopa Star Warsin, MCU herättää katsojissa myös hyvin monenlaisia tunteita. Osa heistä valittaa Marvelin leffojen olevan liian yhteiskunnallisia tai poliittisia, osa taas valittaa niiden olevan liian vähän poliittisia.

Itselläni ei ole tähän selvää näkemystä. Mielestäni Marvelin sarjakuvissa on aina jollakin hienovaraisella tai vähemmän hienovaraisella tavalla kommentoitu yhteiskuntaa. Esimerkiksi vaihtoehtoisessa Ultimate Marvel Universe -todellisuudessa nimenomaan Thor on mielenosoituksia johtava, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustaja ja sodanvastainen hahmo, joka haistattaa pitkät Kapteeni Amerikan ja Nick Furyn edustamalle patriotismille. Kostajiin hän suostuu liittymään vain sillä ehdolla, että presidentti tuplaa valtion ulkomaanavun.

Siksi on luonnollista, että kommentointi ja kannanotto jatkuu jollain lailla myös elokuvissa.

Toisaalta vain teoksen tekijät tietävät, mikä teoksen, tässä tapauksessa elokuvan, sanomaksi on milloinkin tarkoitetettu. Katsojat tulkitsevat teosta omista lähtökohdistaan. Jos jollakin hahmolla, kuten America Chavezilla, on isän ja äidin sijaan kaksi äitiä, tai Thorin apulaisella Korgilla kaksi isää, onko se poliittinen kannanotto vai vain ajassa kiinni olemista?

Hyviä vai huonoja elokuvia?

Jonkun kulttuuriteoksen hyvyyttä tai huonoutta ei voi määritellä kovin selkeillä mittareilla, jos lipunmyyntituloja ei lasketa sellaiseksi. Ainakaan elokuvakriitikot eivät laske. Ehkä kysymys siitä, ovatko MCU-elokuvat hyviä elokuvia, voidaan asettaa sellaiseen kontekstiin, että ne ovat aivan omanlaisensa genre. Tiedättehän, on olemassa toimintaelokuvia, romanttisia komedioita, musikaaleja, kauhuelokuvia ja niin edelleen. Ehkä näiden rinnalle yhdeksi genreksi voidaan nostaa MCU-elokuvat tai Marvel-elokuvat laajempana käsitteenä, kaikki Marvel-leffathan eivät ole MCU-elokuvia.

Joka tapauksessa MCU jatkaa Thorista eteenpäin erittäin vahvoissa merkeissä. Thor oli toinen tämän vuoden kolmesta MCU-elokuvasta, ja myös ensi vuodelle on tulossa kolme elokuvaa.

Miljardit dollarit jatkavat liikettään siis lähitulevaisuudessakin. Vaikka supersankareilla pyyhkii alkuperäisessä formaatissaan sarjakuvina vähän niin ja näin, niin ainakin varmaksi voi sanoa, että ainakin elokuvina ja peleinä Marvel on vallannut erittäin vahvan paikan monen sukupolven kulttuurikäsityksestä.

Lue myös: Reportaasi: Viikinkien jäljillä Rosalassa – Miksi viikingit pakenivat Suomesta tuhat vuotta sitten pakokauhun vallassa?

X