Näyttelijä Sari Havas: ”Jätämme jälkiä, toistemme sieluun, hyviä ja huonoja”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Sari Havas.
© Paula Kukkonen / Otavamedia
Muistot rakentavat ja vahvistavat identiteettiämme. Ne eivät pulpahtele pintaan, ellei joku raapaise. Raapaisu voi olla valokuva, kirje, tuoksu tai ääni.

Kun olin teini, kirjoitimme ystävättärien kesken pieniä lappuja. Niissä oli tapaamispäivä, kellonaika tai kysymyksiä: ”Kenestä nää tykkäät? Lähetkö mun kans luisteleen?”

Näitä pieniä lappusia löytyy aarteideni arkistosta edelleen. Minulla on musta kassi, johon olen säilönyt lappusten lisäksi vanhoja kirjeitä, teinarikalentereita, päiväkirjoja, kortteja ja paperinukkeja. Paperinukkelaatikossa pötköttelevät mm. Vesa-Matti Loiri, Danny ja Lottotyttö.

Kassi on mahtava aarreaitta, josta pulpahtaa esiin asioita ja tapahtumia, joita en tiennyt muistojen kätköissä olevankaan.

Kun tyttäreni vietti juhannuksen isänsä suvun mökillä, hän oli löytänyt saunakirjan. Olin kirjoitellut sinne muistoja mökkiretkistämme ja piirtänyt kuvia.

Nämä pienet kirjoitukset tulivat siinä hetkessä tärkeiksi. Tyttäreni sai käsiinsä palan perheemme historiaa, ja minussa nousi esiin muistoja perhe-elämästä. Saatoin uinahtaa hetken perheemme alkuaalloilla.

Muistot ovat meille tärkeitä. Ne rakentavat ja vahvistavat identiteettiämme. Ne kertovat tarinaa meistä, ja elämän kudelmaa läheisten kanssa. Muistot eivät pulpahtele pintaan, ellei joku raapaise muistoa. Raapaisu voi olla valokuva, kirje tai vaikka tuoksu tai ääni.

Kun kävelin mieheni kanssa kesällä Tallinnassa, vastaantuleva nainen pysähtyi yhtäkkiä kohdallani. Aivoissani suhisi hetken, ja sitten piuhat päässäni yhdistyivät: lapsuuteni paras kaveri! Punatukkainen tyttö kerrostalomme alakerrasta. Kiljuimme innosta ja menimme istumaan hetkeksi vanhankaupungin baariin.

Pääni täyttyi muistoista: lastenkutsuista, Peppi-leikeistä, luistimista, kerrostalomme kellarista ja ensimmäisestä televisiosta, murosuklaapikkuleivistä, kesäleikeistä ja uintireissuista. Vielä erottuamme tuntui, että kävelin ilmassa. Olin saanut tehdä ystävättäreni kanssa aikamatkaa lapsuuteen.

Kun lapseni käyvät luonani, he saattavat kysellä lapsuudestaan. Onneksi siihen aikaan otettiin vielä oikeita valokuvia. Liimasin valokuvia albumeihin ja kirjoitin tapahtumia ylös. Mutta nykyinen digimaailma on vetänyt minunkin muistoni pilviin. Sieltä niitä ei tule katseltua niin helposti kuin valokuva-albumeja.

Aloitin tänä kesänä mieheni kanssa suuren projektin, jota olimme siirtäneet: kellarin siivoamisen. Siellä on lattiasta kattoon remonttitarvikkeita, joulukoristeita, lasten leluja, purjehduskamoja, vaatteita eri vuosikymmeniltä, kirjoja…

Olemme myyneet ja heittäneet pois kaiken, mikä ei tunnu enää tärkeältä. Mutta se mikä minusta ei tunnu tärkeältä, voikin olla miehelleni tärkeä muisto. Ja koska mieheni valokuvat ovat joutuneet monissa muutoissa teille tietämättömille, kynttilänjalat, unkarilainen pöytäliina, lapsen reppu, ilmailukartta 80-luvulta ja lentohaalarit ovat hänen aarteitaan. Jälkiä hänen elämästään.

Näiden kellarin aarteiden kautta olen saanut tutustua mieheeni. Hän on näin kietonut ympärilleni elämänsä historian lankaa.

Jotkut jättävät jälkiä elämästään puunrunkoon, hissin tai vessan seinään. Jotkut haluavat tatuoinnin ihoonsa. Joku piilottaa pienen muistorasian seinälaudan taakse. Jätämme jälkiä, toistemme sieluun, hyviä ja huonoja. Me olemme sekä syvyys- että pituussuunnassa muistojen keräytymiä.

Suhteemme alussa sain mieheltäni oikean kirjeen. Hän oli polttareissa, joissa jokainen sai lähettää kirjeen tärkeälle henkilölle.

”Tämä on ensimmäinen kirjeeni sinulle, rakkaudella.”

Sittemmin olemme siirtyneet tekstareihin. Juuri siksi tuo kirje onkin aarteeni, joka on kääritty silkkipaperiin.


Kolumnin kirjoittaja Sari Havas on 56- vuotias näyttelijä ja vuorovaikutuskouluttaja. Freelancerina viihtyvä Havas on näytellyt eri teatterien lisäksi lukuisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa. Havas on eronnut ja hänellä on kaksi lasta.

X