Näyttelijät Inka Kallén ja Laura Malmivaara ”Yllytämme toisiamme uskaltamaan”

Puhunko totta? Voiko sellaista sanoa Suomessa? Näin pohti näyttelijä Inka Kallén, 35, kun häneltä taannoin kysyttiin, mistä hän unelmoi.

Hän valitsi rehellisyyden:

”Toivon, että voin jonain päivänä tehdä työtäni myös kansainvälisesti.”

Näyttelijä Laura Malmivaara, 43, on puolestaan tällä hetkellä kiinnostunut kirjoittamisesta enemmän kuin näyttelemisestä. Senkin ääneen sanominen on vaatinut uskallusta.

”Jokaisella on ihan oma polkunsa. Sen tiedostaminen vapauttaa. Tiedän olevani onnellinen, vaikka toiveeni ei toteutuisikaan”, Inka toteaa.

Laurakin luottaa asioiden järjestyvän parhaalla mahdollisella tavalla.

”Meillä on samanlainen asenne elämään”, Inka toteaa.

Heillä on myös erityinen tehtävä toistensa elämässä.

Isien kannustamat

Inka oli 8-vuotias katsoessaan televisiosta Oscar-gaalaa, jossa Yhdysvaltain elokuva-akatemia jakoi palkintoja parhaille elokuville ja näyttelijäsuorituksille. Se teki vaikutuksen. Seuraavana päivänä hän kolasi lunta kotipihalta isänsä kanssa ja kysyi: ”Voinko minä voittaa oscarin jonain päivänä?”. Isä vastasi, että se on mahdollista.

Haave näyttelijän ammatista oli jo silloin idullaan.

Laurankin isä uskoi tyttärensä mahdollisuuksiin kansainvälisillä näyttämöillä.

”Hän näki minut Miss Universum-kisoissa”, Laura nauraa.

Isien kannustus on merkinnyt paljon.

”Sillä on väliä, että isä on tyttärestään ylpeä”, toteaa Laura.

Inkan uravalinta sinetöityi, kun hänestä 13-vuotiaana tuli television Kotikatu-draamasarjan Mirja Mäkimaa. Inka näytteli Mirjaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Laura sai ensimmäisen ison elokuvaroolinsa jo teatterikorkeakoulun opintojen alkuvaiheessa. Vuonna 2000 ensi-iltaan tullut Levottomat oli yksi sen vuoden katsotuimmista. Kaksi vuotta myöhemmin myös hän aloitti Kotikadussa Tuija Kangasharjun roolissa.

Roolihenkilöillä oli vain vähän tekemistä toistensa kanssa. Satunnaisia kohtaamisia lukuun ottamatta Laura ja Inka pysyivät toisilleen vieraina. Kummallekin on kuitenkin jäänyt mieleen kohtaus Kotikadun loppuvaiheilta. Inkan roolihenkilö oli tehnyt hoitovirheen, jonka seurauksena potilas kuoli. Hän meni kirkkoon uskoutumaan Lauran esittämälle papille.

”Inkan läsnäolo oli vangitseva. Silloin tajusin, että hänestä oli tullut todella hienovireinen näyttelijä huomaamattani.”

Inkan vähäeleisyys teki kohtauksesta uskottavan.

”Minulle tärkeintä näyttelemisessä on se, että se on totta. Pitää tuntua siltä, että tämä tapahtuu tässä ja nyt”, Inka kiteyttää.

Kallion kirkossa kuvattu otos loi yhteyden näyttelijöiden välille.

”Kumpikin oli läsnä hetkessä ja silloin tapahtuu aina jotain ihmeellistä. Silloin ollaan näyttelemisen ytimessä”, Inka pohtii.

Ystäviä heistä tuli vasta viime vuonna.

Sekä Lauralla että Inkalla on ollut kannustava isä, joka on uskonut tyttärensä mahdollisuuksiin.© Tommi Tuomi

Toistensa tukena

Laura irtisanoutui KOM-teatterin vakituisesta kiinnityksestään vuosi sitten. Hän totuttelee edelleen elämään taloudellisessa epävarmuudessa.

”Rahalla ei kuitenkaan saa mitään niin hienoa kuin vapaus.”

Turvana on toinen ammatti. Jos näyttelijän työt loppuvat kokonaan, hän ryhtyy päätoimiseksi muotokuvaajaksi. Kirjoittamisen sarallakin on vireillä useita projekteja.

Inka on ollut vapaa taiteilija aina. Välillä mieleen nousee pelkoja; tuleeko uusia töitä ja riittävätkö rahat. Hän on opetellut päästämään irti peloista valitsemalla ajatuksensa.

Syksyn 2015 alkaessa Inkalla ei ollut tiedossa yhtään työtä. Ensin tuli huoli tulevaisuudesta, mutta hän päätti luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

”Puolen vuoden kuluttua puhelin soi, ja sain luettavakseni käsikirjoituksen. Jo ennen koekuvausta tiesin, että se on minun roolini.”

Kyseessä oli televisiossa parhaillaan nähtävä sarja Presidentti, jossa Inka näyttelee pääministeriä ja Laura presidentin puolisoa. Poliittinen maailma oli kummallekin tuntematon. Se ja roolien vaativuus yhdistivät.

”Puoli vuotta kestäneiden kuvausten ajan jaoimme kaiken. Alusta alkaen meillä oli vahva luottamus toisiimme”, Laura kertaa.

”Epävarmuuden tunteet siitä, miten joku tietty kohtaus kannattaisi näytellä kokonaisuuden kannalta, raukesivat puhuessani niistä Lauralle. En ollut yksin.”

Heidän mielestään keskinäistä kilpailua enemmän pitäisi puhua siitä, miten valtavat voimavarat voi saada toinen toistaan tukemalla.

”Harvoin pääsee esittämään valtion päämiestä. On tärkeää kuulla olevansa uskottava”, Inka kiittää.

”Se antaa paljon, kun joku näkee arvokkaana, haluaa kannustaa ja sanoo, että olet hyvä”, Laura lisää.

Itseään kuunnellen

Parikymppisenä Inkan elämässä oli kaikki hyvin. Silti hän ei ollut onnellinen. Löytääkseen syyn tunteisiinsa hän keskusteli mielenrauhan ohjaajan kanssa ja kävi aiheeseen liittyviä kursseja. Hän päätyi purkamaan uskomuksia ja arvoja, joita oli oppinut vanhemmilta ja poiminut matkan varrelta. Hän kyseenalaisti uskomuksen siitä, että oma arvo tulisi itsensä ulkopuolelta.

”Ei ole totta, että laihana ja hyväkuntoisena olen hyvä näyttelijä”, Inka havainnollistaa.

Hän opetteli kuuntelemaan itseään. Se ei ole aina helppoa yltiöpäisestikin liikuntaa harrastaneelle.

”Harjoittelen tunnistamaan, olenko väsynyt. Ehkä tekeekin hyvää olla tekemättä mitään tai käydä kävelyllä sen sijaan, että lähden hikipäässä hiihtelemään?”, Inka kuvaa.

Hyvä suhde itseensä näkyy ulospäin. Se auttaa kestämään myös naisnäyttelijöihin kohdistuvat ulkonäköpaineet.

”Olemme koko ajan arvioinnin alla”, Inka toteaa.

Hän ei suostu luokittelemaan itseään ulkoisen olemuksen perusteella.

”On tärkeää pitää huolta itsestään, mutta se ei yksin pelasta mitään. Sisäinen loiste ja ymmärrys ovat sitä olennaisempia”, Laura selittää.

Karttuvia ikävuosiakaan hän ei koe ongelmana.

”Välillä on hurjaa katsoa kuvattuja kohtauksia ja tajuta, että olen vanhentunut. Kaikki vuodet saavat silti näkyä. Vanheneminen on osa elämää. En pode keski-ikäisen naisen ikääntymiskriisiä.”

Epävarmuuden ja kateuden hetkiä ei voi täysin estää.

”En kuitenkaan päästä itseäni rypemään negatiivisuuden suohon”, Laura vakuuttaa.

Valmis tulevaan

Kun Inka oli parikymppinen, samanikäisten Laura Birnin ja Pamela Tolan urat lähtivät jyrkkään nousuun. Ensin hän oli ymmällään. Miksi ei hänen? Sitten hän oivalsi, että jostain syystä hänen vuoronsa on vasta vanhempana. Nyt hän ymmärtää myös syyn.

”En ollut valmis vielä silloin. Olin liian pelokas. En olisi pystynyt kantamaan sellaista vastuuta.”

Rohkeus on kasvanut vuosien varrella.

Laura on maistanut punaisten mattojen glamouria muuallakin kuin Suomessa. Hän on tehnyt kaksi elokuvaa Italiassa ja yhden roolin Ruotsissa.

”Katson huipulla olevia, kolmekymppisiä näyttelijöitä joskus hieman haikeana, mutta onnellisena siitä, että olen saanut elää sen ihanan, kaoottisen vaiheen. Muistan, miltä tuntui olla hehkeimmillään, menossa naimisiin, hankkimassa lapsia, kaikki vielä edessä.”

Elämässä on hyvä vaihe nytkin:

”Olen ollut tosi onnellinen jo pitkään. Katson itseäni hyväksyvästi ja vaalin lempeyttä elämässäni.”

Tärkeä tehtävä

Inkan syvä rusketus on peräisin Panamasta, missä hän seikkaili puolitoista kuukautta erityisesti joogaamassa.

”Välillä koen kateuden puuskia, kun ajattelen Inkan vapautta. Kunpa välillä voisinkin vaan lähteä Panamaan”, Laura sanoo.

Lauran elämää säätelee uusperheen arki. Hän muutti avoliittoon kuvataiteilijamiesystävänsä kanssa reilu vuosi sitten. Uusperheeseen kuuluvat Lauran kaksi tytärtä ja avomiehen tytär.

”Laura on mutkattomuudessaan esikuvani. Hän on maailmanluokan näyttelijä ja voi silti ajaa pyjamanhousuissa tyttärensä kouluun”, Inka huudahtaa.

Inka asuu yksin eikä seurustele.

”Toivon, että minullekin tulisi oma perhe. En silti murehdi sitä.”

Erilaiset unelmat ja erilaiset elämäntilanteet, mutta samanlainen asenne elämään. Luottavainen.

”Ruokimme toistemme avoimuutta, rohkeutta ja rehellisyyttä”, Inka tiivistää.

”Yllytämme toisemme uskaltamaan”, Laura lisää.

”Välillä toisella on taskulamppu, jolla näyttää valoa, sitten taas toisella”, Inka kuvaa.

Televisiosarjan kuvauksissa syntynyt ystävyys on nuori. Kumpikin uskoo sen kestävän.

”Ystäviksi jäävät he, keiden kanssa on rento ja helppo olla. En aseta paineita ystävyyssuhteille. Minua ei haittaa, vaikka en kuulisi Inkasta mitään puoleen vuoteen. Olen itsekin huono pitämään yhteyttä, mutta se ei tarkoita, etten välitä”, Laura vakuuttaa.

Inka aloitti samppanjaharrastuksen kymmenisen vuotta sitten. Se tarkoittaa esimerkiksi kävelyä pellolla lasillista siemaillen.

”Uusi ystävyyskin on aina kilistämisen arvoista”, iloitsee Laura.