Kenen hommaa koulunkäynti nykyään on: Pitääkö vanhempien pystyä opettamaan?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Opin lukemaan vasta ykkösluokan lopulla, 60-luvun alun kansakoulussa. Kotona ei juuri luettu kirjoja, ja niitä oli hyllyssä aika vähän. Telkkari oli hankittu vuonna 59, ja se viihdytti varhain. Silti rakastuin lukemiseen ja kirjoihin loppuiäkseni. Seuraavat vuodet suorastaan asuin Helsingin Töölön vanhan kirjaston ikkunasyvennyksessä.

Opettajille ei kotoa soiteltu 13 kouluvuoteni aikana koskaan. Vanhempainilloissa – oliko niitä? – ei käyty. Koulutyö ja koulussa pärjääminen oli minun hommani, ei vanhempien. Heidän tehtävänsä oli vaatia hyviä tuloksia, joista ei juuri kiitelty. Valmentaa tai kannustaa he eivät osanneet. Mutta he antoivat ratkaisevan mahdollisuuden, vaikka rahaa oli työläisperheessä vähän ja elämä osamaksupainotteista: sain siirtyä toivomaani erikoislukioon. Minusta tuli äidin ylioppilaslakki. Sen jälkeen ei lukuihini koskaan puututtu. Kiitos molemmista.

Nyt ollaan toisessa ääripäässä. Vanhempien ja koulun välillä on paljon hyvää yhteistyötä, mutta pahimmillaan äiskät ja iskät ovat opettajien hankalia asiakkaita, jotka vaativat parempia arvosanoja. Koulutyö velvoittaa vanhempia entisaikoja enemmän, eikä se ole vain leirikoulumyyjäisten pullatalkoita.

Tuttava kertoi kolmasluokkalaisten projektista, joka edellytti sen enempiä informoimatta itseopiskelua ja runsaiden laskutehtävien tekemistä omin päin. Arvattavin tuloksin. Jossain vaiheessa vanhemmat havaitsivat, että lapsen aikaansaannoksia ei kukaan koulussa tarkistanut ja varmistanut, että lapsi oppi. Opetusvastuu siirtyi siis vanhemmille kykyä tai halua kyselemättä.

Ei ihme, jos vanhemmat, joilla vielä rahat riittävät, ostavat lapselleen tuki/lisäopetusta. Sitä markkinoidaan yhä nuoremmille. Lapsiperheiden talous sekä koulujen tukiopetuseurot ja -tunnit ovat kuitenkin entistä tiukemmilla. Onneksi apuna on esimerkiksi SPR vapaaehtoisineen pyörittämässä LäksyHelppikerhoja.

X