Osaammeko enää keskustella? Nettihuutamisesta on tullut maan tapa.
En tiedä sinusta, mutta oma tapani viestiä tuntuu välineellistyneen entisestään. Puhelimessa sanoihin sentään liittyy äänensävy, mikä helpottaa viestin oikean sisällön ymmärtämistä. Teksti-, whatsup- ja sähköpostiviestien äärellä tulee pähkäillyksi, millainen emoiji niihin milloinkin pitäisi liittää, että vastaanottaja ymmärtäisi viestin tarkoituksen ja tunnetilan oikein. Välillä menee suorin vartaloin metsään, vaikka tarkoitus on hyvä.
Aito keskustelu on rapautunut. Liian vähän on tarjolla kansalaisten nyt kaipaamaa rakentavaa mielipiteenvaihtoa tärkeistä asioista, maahanmuutosta, sotesta, asuntopulasta, työttömyydestä. Vaalikeskustelut ovat perinteisesti päälle- ja ohipuhujien juhlaa.
Keskustelutyylimme pahin rapauttaja lienee kuitenkin netti. Sen piti saada meidät mykät avautumaan ja yhdistää meitä, mutta se päinvastoin erottaa, auttaa rakentamaan muurit mielipideleirien ympärille. Eihän nettikeskustelu ole usein keskustelu lainkaan: huudellaan nimettömästi puskista rumia. Faktojen lisäksi usein myös kotikasvatus on unohtunut.
Kunnon keskustelussa tiedät kenen kanssa puhut. Sanoja täydentävät ääni, äänensävy, painotukset, mieluiten katsekontakti, eleet, ilmeet – nuo ihmisen olemuksen mikroliikahdukset, jotka paljastavat jopa enemmän kuin haluamme.
Aidossa keskustelussa ihmiset ovat läsnä toisilleen. Kuuntelevatkin eivätkä vain puhu. Antavat toisilleen aikaa ajatella. Oivaltavat ehkä jopa sarkasmin tai ironian hienovireiset tyylilajit. Nettikeskustelu on useimmiten todellisen keskustelun kaliseva luuranko.
Kuka voi ja kenen pitäisi tehdä asialle jotakin? Poliisinko? Käsi sydämelle ja katse peiliin. Sanomisen vapaus ja vastuu liittyvät yhteen, netissä ja elämässä. Voiko huutoon vastata kuiskauksella? Voiko keskustella toista halventamatta, vaikka on vimmatusti eri mieltä? Jos aina viskaa paskaa tuulettimeen, se lentää lopulta myös omaan naamaan, siihen ainoaan oikeassa olevaan. Luulisi moisen lopulta koulivan nimetöntäkin nettihuutajaa.