Ihmisen viimeisistä hetkistä ei saa tinkiä.
Teksti:
Raija Vesala

En koskaan uskonut tuntevani helpotusta siitä, että vanhempani ovat kuolleet. Nyt tunnen.

Sekä isä että äiti saivat elää suhteellisen hyvän elämän aina loppuun saakka. Kunnon huonontuessa hoitopaikka löytyi, jollei nyt helposti, niin ainakin kohtuullisen väännön jälkeen.

Se ei nyky-Suomessa ole mikään itsestäänselvyys.

Ei vaikka sen ehdottomasti pitäisi olla.

Liian usein olen lukenut juttuja vanhusten kaltoinkohtelusta ja suoranaisista heitteillejätöistä laitoksissa.

Seuran ruokatoimittajan Teresa Välimäen kokemukset oman äitinsä saattohoidosta ovat järkyttäviä ja epäinhimillisiä. Kuolevaa ihmistä siirreltiin paikasta toiseen, hänelle puhuttiin tylysti, hän joutui olemaan kuukauden ilman suihkua ja hänet sidottiin yöksi sänkyyn.

Hän ei pelännyt kuolemaa, vaan sitä, mitä hän joutuisi ennen lähtöä kokemaan.

Äiti oli koko ikänsä maksanut veroja ja luottanut systeemiin. Niin on tehnyt ja tekee varmasti myös suurin osa meistä. Terveydenhuolto on yksi tärkeimmistä syistä, miksi me maksamme ansioistamme veroja suuremmin purnaamatta.

Minäkin haluaisin uskoa, että sitten kun mitään ei enää ole tehtävissä, ihmistä kohdellaan kunnioittavasti ja hänen oloaan helpotetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Nyt usko on saanut kovan kolauksen.

Uusi hallitus etsii parhaillaan säästökohteita, jotta maan talous saataisiin kuntoon. Leikkauksien on luvattu koskettavan tasapuolisesti jokaista suomalaista. Tätä kirjoittaessani en tiedä, millaisia säästöjä suunnitellaan sosiaali- ja terveyspuolelle. Toivon silti, että saattohoito jätettäisiin leikkausten ulkopuolelle ja siihen jopa satsattaisiin.

Ihmisen viimeisistä hetkistä ei saa tinkiä, vaikka sitten kaikesta muusta jouduttaisiinkin leikkaamaan. Hyvät Pisa-tulokset eivät auta pitämään sivistysvaltion mainetta yllä, jos emme huolehdi hyvin niistä, jotka eivät jaksa enää itse pitää puoliaan.

X