Kun koirattomuus on ollut arkea jo neljä vuotta: ”Olen vaiheessa, jossa koirahistorian päälle sataa kultahippuja”
”Koira sieti elämänsä aikana myös menetyksiä, isäntäperheensä avioeron, kahden kodin asumisen. Lopulta kasvain vatsassa vei hengitystilan. Tukehtumisuhan lisääntyessä oli tehtävä vaikea päätös” kirjoittaa Seuran päätoimittaja Tarja Hurme.
Koiran kuolemasta on neljättä vuotta. Lasken, lähes huomaamattani, kuukausia kuten se, joka sanoo olevansa tupakkalakossa eikä kuitenkaan ole lopullisesti lopettanut tupakointia vaikka niin luulee. Koirattomuus tuntuu muutaman vuodenkin mentyä väliaikaistilalta, ei täydelliseltä elämäntapamuutokselta. Rakkaita kissojakin elämääni on kuulunut monta, mutta Koira tuntuu tehneen kodin sydämeeni.
Olen vaiheessa, jossa koirahistorian päälle sataa kultahippuja. Muistelen konjakinväristä turkkia ja sinisiä silmiä. Muistelen hetkeä, jolloin se istui auton takapenkillä ikionnellisen viisivuotiaani vieressä vakavin ilmein, kun oli muuttamassa pentukodista meille, uuden perheensä luo.
Vähemmän muistelen alun karvaita, karvaisia hankaluuksia: Miten sisäsiisteyttä tavoiteltiin lattiat peitettynä sanomalehtipaperilla (digilehtimaailmassa ei ole enää sitäkään apua). Miten kovasti – ja enemmänkin ihaillen – hämmästeltiin, että Koira älysi syödä nimenomaan ne kalleimmat, uusimmat, nahkakengät eikä viereisiä muovisandaaleja.
Omapäinen se oli, oppi minkä halusi. Rodun mukainen linnun noutaminen meni pelleilyksi. Toki Koira haki lintuvainaan mutta säntäsi piilottamaan sen metsän siimekseen, kouluttajan tavoittamattomiin. Koiraa kiinnostivat toisenlaiset hommat. Se haukkui katu-uskottavasti kaikki omalle ja lähimökeille pyrkivät puolalaiset taulukauppiaat pakosalle. Näin siitä huolimatta, ettei haukkuminen kuulunut sen päällimmäisiin ominaisuuksiin. Joustava ammatinvaihtaja, noutajasta talonvahdiksi.
Koira sieti elämänsä aikana myös menetyksiä, isäntäperheensä avioeron, kahden kodin asumisen. Lopulta kasvain vatsassa vei hengitystilan. Tukehtumisuhan lisääntyessä oli tehtävä vaikea päätös. 15-vuotias, uskollinen sinisilmä nukahti ikiuneen silittävän käteni alle. Sitä hetkeä en unohda enkä osaa sanoin kuvata.
Pieni pellavainen tuhkauurna on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä hautaan sen mökkimetsikköön… mutta vasta kun uusi, pieni karvaturri taapertaa olohuoneessani ja tekee tuhojaan. Sitten kaikki alkaa taas alusta, hassuus, hankaluus, hauskuus. Ystävyys.
