”Paha on Suomesta mennä neuvomaan kansaa, joka on möyrinyt multaa jo tuhansia vuosia ennen meitä”
”Presidentti Sauli Niinistö vieraili Kiinassa. Saa nähdä, miten Niinistö on sanansa asetellut, kun hän on sivunnut matkallaan myös ihmisoikeuskysymyksiä”, kirjoittaa Koikkalainen Seuran pakinassa.
Ikivanhan määrityksen mukaan uutinen on se, että mies puri koiraa. Ei se, että koira puri miestä. Mutta mihin sijoittuu tämä hiukset pystyyn nostattava Kalajokilaakso-lehden nettiotsikko? Koikkalaisen mielestä se on skuuppi. ”Poliisi tutkii: Sarjakakkaaja Haapaveden uimahallin riesana.”
Kovaa on meno Pohjois-Pohjanmaalla. Sietääpä varoa moista. Sarjakakkaaja voi iskeä kiukkuisella pökälekikkareella heti, kun uimari selkänsä kääntää. Valvovatko viranomaiset, nukkuvatko Haapaveden uimahallin vahtimestarit yönsä hyvin? Mutta näin se menee. Jokaisella työpaikalla on joku häirikkö ellei jopa työpaikkakiusaaja. Mitähän sitten tapahtuu, kun sarjakakkaaja saadaan suoraan rysän päältä kiinni? Koikkalainen odottaa hyvin kiinnostuneena Kalajokilaakson jatkouutisointia tässä journalistisestikin mielenkiintoisessa keississä.
Ilta-Sanomissa oli puolestaan uutta tietoa Juha Miedon kuulusta Lake Placid -tappiosta Ruotsin Thomas Wassbergille. Kuten hyvin muistetaan, Mietaa hävisi kultamitalin 15 kilometrin hiihdossa vain yhden sekunnin sadasosan erolla. Norjalaishiihtäjä Oddvar Brån tuoreen elämäkerran mukaan ero olympiakullan ja -hopean välillä oli todellisuudessa vain kahdeksan tuhannesosaa.
Paljon on vettä sitten vuoden 1980 Kurikan Kyrönjoessa virrannut ja Miedon leukavärkki partaa lykännyt, mutta ehkä tässäkin asiassa lopulta päästään kaikkia osapuolia tyydyttävään yhteisymmärrykseen. Mietaa myönsi tappionsa reilusti heti kisan jälkeen ja kulta lähti Wassbergin mukana Ruotsiin.
Odotellaan nyt kuitenkin rauhassa toiset 40 vuotta. Ehkä sitten loppuajoista on pudonnut loputkin kahdeksan tuhannesosaa ja Miedon hopeamitali muuttuu postuumisti kultaiseksi.
Miedon tappio oli ainutlaatuinen. Tuntuu vähintäänkin epäreilulta, että olympiakullan voi menettää noin pienellä erolla. Se on jo elämää suurempi juttu. Aihetta on myös toisenlaiseen filosofiseen pohdiskeluun. Mihin Kurikan jätti on käyttänyt sen ajan, mikä jäi vanhan yhden sekunnin sadasosan ja väitetyn uuden kahdeksan tuhannesosan tappion väliin? Onko se ollut laatuaikaa klapien pilkkomisessa tai työreissuilla messuilla ja muissa tapahtumissa, joissa sanavalmis Mietaa pruukkaa käydä esittelemässä erilaisia kattovaihtoehtoja.
Politiikkaan hänellä ei taida olla paluuta, mutta patsasta pykätään hopeamitalistille jo Kurikkaan. Paljastus on vuonna 2020.
Presidentti Sauli Niinistö vieraili Kiinassa. Talousmahti yskii, mutta on edelleen voimissaan. Kiinalainen kollega Xi Jinping on valtansa huipulla eikä toisinajattelijoilla ole paljon sanansijaa. Iso joukko heistä leireilee paraikaa ja saa uutta aikuiskasvatusta.
Saa nähdä, miten Niinistö on sanansa asetellut, kun hän – toivottavasti – on sivunnut matkallaan myös ihmisoikeuskysymyksiä. Kun kirjailija Pentti Haanpää kävi Kiinassa 1950-luvun alussa, hän totesi nöyrästi, että paha on Suomesta mennä neuvomaan kansaa, joka on möyrinyt multaa jo tuhansia vuosia ennen meitä.
Ehkä toteamus ei kuitenkaan koskenut ihmisoikeuksia.
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.