Ihmisten hädästä tehtiin sotatoimi: pakolaisten hyväksikäyttö testaa Suomenkin turvallisuuden tasoa

Valko-Venäjän rajan yli Puolaan ja Baltiaan tänä syksynä pyrkineet pakolaiset, paperilliset ja paperittomat siirtolaiset ovat selkeä osoitus siitä, miten toimivia ja helppoja häikäilemättömät hybridioperaatiot ovat.

Vaikka väkivalloin tapahtuva, luvatta toisen maan rajojen yli tunkeminen on perinteisessä mielessä klassinen sotatoimi, hädänalaisten ihmisten avulla teetettynä se muuttuukin paljon vaikeammaksi luokitella ja torjua.

Tällä kertaa konfliktin osapuolten raja-aitaa eivät kaada panssarivaunut, vaan kolmansista maista tulleiden palelevien, nälkäisten ja janoisten pikkulasten vanhemmat.

Silti kyseessä on voimankäytön testi.

Miten me EU-maissa tilanteeseen reagoimme? Osoitammeko sotilaallista heikkoutta, toimimmeko ihmisoikeussopimusten edellyttämällä tavalla vai jäätyykö hallintomme johonkin välille, päättämättömyyden tilaan?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin pohti marraskuun alussa, onko kykymme panna kova kovaa vastaan jotenkin vähentynyt, ja minkä viestin se antaa pelkkää kovuutta arvostaville vastustajille.

Mitä tahansa valitsemmekin, se kertoo hyvin paljon toimintavalmiudestamme, taidoistamme ja ennen kaikkea kriisinsietokyvyistämme.

Näissä tilanteissa EU:ta testaavat paitsi sekä Valko-Venäjä että Venäjä, myös omat populisti- ja ääriliikkeemme, jotka laskevat hyötyvänsä tilanteen tänne mahdollisesti aiheuttamasta sisäpoliittisesta kaaoksesta.

Testi on syvästi yhteydessä suurvaltojen hegemoniakamppailuun, jossa pelataan taas kerran maailman geopoliittisesta ja -strategisesta tulevaisuudesta – ihmishengistä piittaamatta.

Pakolaisten hyväksikäytön talvesta tulee vaikea muuallekin kuin Puolaan

Kun talven pakkaset tulevat, rajavyöhykkeille tuotujen ihmisten inhimillinen hätä syvenee äkkiä. Jos seuraavina kuukausina EU-maiden rajoilla käynnistyy samanlaisia näytöksiä kuin tämän syksyn aikana, toiminta-aikaa on huomattavasti vähemmän ennen kuin ihmiset alkavat kuolla taivasalla kylmyyteen.

Riippumatta siitä missä rajanylityskonfliktit tapahtuvat, niistä aiheutuu EU:lle monta paikallista humanitaarista kriisiä, jotka läikkyvät jokaiseen Euroopan unionin soppeen.

Raja-aita Puolan ja Valko-Venäjän välillä ei pysäytä kaikkia tulijoita.

Pahin tapahtuu, jos rajoilla sattuu väsyneiden ja jännittyneiden sotilaiden aseellisia vahinkoja, tai jos riidankylväjien provokaatiot siellä menevät liian pitkälle.

Tässä aika pelaa ”hyökkääjän” eli vihamielisten operaatioiden tekijöiden puolesta. Loputtomiin ei pattitilanne voi rajoilla jatkua, koska paine lisääntyy koko ajan.

Pakolais- ja siirtolaisoperaatioiden tekijät yrittävät saada yksittäiset EU-maat sulkemaan rajansa eli käytännössä rikkomaan allekirjoittamiamme ihmisoikeussopimuksia, joissa taataan hädänalaisten auttaminen.

Tällöin vastustajat voisivat ihan faktaperustein moittia meitä sopimusten pettämisestä – vaikka heitä itseään, ihmiskilpien käyttäjiä, eivät näytä mitkään ihmisarvot tai sopimukset hetkauttavan.

Jos taas valtiot taipuvat ja päästävät kaikki tulijat hallitsemattomasti maahan, edessä on valtava hallinnollinen kaaos, johon koronan kurittamissa talouksissa ei ole varaa.

Tajuammeko Suomessa tilanteen vakavuuden – ja että sen purkuun voidaan tarvita sotilaita?

Vasta viime aikoina Suomessa eturivin poliitikot ovat alkaneet kannanotoissaan käyttää käsitteitä kuten kansallinen turvallisuus, oman alueen koskemattomuus ja vihamielinen vaikuttaminen.

Nämä ilmaisut kertovat, että lintukoto-ajattelu alkaa viimein, vaikkakin hitaasti, hälvetä kansallisessa keskustelussamme.

Vieläkin monet poliitikot tosin arastelevat sanoa suoraan, kuka tai ketkä näitä hybridioperaatioita meihin suuntaavat – ja miten Suomi voi aivan hyvin olla seuraavana kokeilukohteena Puolan jälkeen.

Vaikka Suomi sulkisi nykyisen lainsäädännön keinoin rajanylityspaikkoja hetkellisesti, ei tuhansien pakolaisten maahantuloa kyettäisi rauhanajan virkamiesvoimilla estämään.

Poliisin, rajavartiolaitoksen ja tullin vuorossa olevat työntekijämäärät eivät nykyoloissa riitä laskelmoitua hybridioperaatiota vastaan.

Jos kriisi yllättää meidät – kuten kriiseillä on taipumus tehdä – Suomen ainoa nopean toiminnan keino on lähettää rajalle puolustusvoimien virka-apua. Käytännössä ensin henkilökuntaa ja varusmiehiä, sitten reserviläisiä.

Näinhän Viro teki vastikään marraskuun puolivälissä, kun se käski reserviläisiä ylimääräisiin kertausharjoituksiin raja-alueelleen piikkilankaa vetämään – ja tiedustelemaan tilannetta.

Sotilaiden käyttäminen on kuitenkin iso signaali – ja tulee valtiolle erittäin kalliiksi sitä mukaa kun kriisi pitkittyy.

Kauanko olemme valmiita pitämään esimerkiksi reserviläisiä poissa työpaikoiltaan, oppilaitoksista ja normaalielämästään, jos tilanne rajalla ei laukeakaan viikon tai parin kuukauden jälkeen?

Entä poliisi ja rajavartiosto – mitkä heidän tehtävänsä jätetään hoitamatta, jos työvoimaa on kiinni jossain rajan yksittäisessä kohdassa?

Tämä onkin aina tällaisissa tilanteissa yksi vastustajan tavoitteista: sitoa valtion turvallisuuskoneistosta monta osaa hybridioperaation pitkäaikaiseen hoitamiseen.

Nyt punnitaan kylmähermoisuutemme ja päättäjien rohkeus – muuallakin kun sometaistoissa

Tällä hetkellä esimerkiksi lainsäädännön muuttaminen akuuttien turvallisuusuhkien varalta ottaa suomalaisessa päätöksentekojärjestelmässä kohtuuttomasti aikaa.

On selvää, että juridiikan muutoksia pitää puntaroida huolella. Silti päättäjät eivät tunnu tajuavan, miten nopeasti – jopa päivissä –  hybridiuhkat voivat toteutua.

Jos esimerkiksi pakolaisten lähtömaassa sosiaalinen media alkaa pauhata (idän verkkovaikuttajien vahvistamia viestejä) siitä, että Suomi on paratiisi ja että rajat ovat auki, voivat maksetut ja organisoidut matkat tuoda rajavyöhykkeellemme äkkiä isoja ihmisjoukkoja.

Silloin myös poliitikkojen kovuus ja kylmähermoisuus punnitaan. Olemme ehkä luottaneet liikaa siihen, ettei Suomen valtion fyysistä koskemattomuutta oikeasti koskaan enää 2000-luvulla testattaisi.

Olemme uskoneet perinteisen ulkopolitiikan ja neuvottelujen voimaan – mutta hybridikriiseissähän neuvotteluosapuolia ei aina ole. Jopa todelliset tekijät usein kiistävät osallisuutensa pakolaisten ja siirtolaisten liikutteluun, joten kenen kanssa voisimme diskuteerata asiasta?

Voi olla, että presidentinkin kuuluttama ‘kova kovaa vastaan” -mentaliteetti on monelle nuorelle hallitus- ja oppositiopoliitikolle vierasta ajattelua, saati toimintaa.

He kyllä osaavat tökätä poliittista vastustajaa nasevasti Twitterissä tai Instagramissa.

Mutta osaavatko samat päättäjät näyttää vahvaa tahtoa ison boomeri-suurvallan suuntaan, sillä tavalla että vastapuolikin ymmärtäisi ja uskoisi meidän olevan tosissamme?

Siihen taidamme vielä tarvita opettelua, ja se kannattaa tehdä ennen kuin kriisi on sylissä.

Filosofian tohtori Aki-Mauri Huhtinen on kriisinsietokykyyn perehtynyt sotilasprofessori Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Yhteiskuntatieteiden tohtori Kari Laitinen on erikoistutkija Poliisiammattikorkeakoulussa sekä Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan dosentti.