Pelko- ja kauhuviihde on yhä raaempaa – ja tätä uutta ilmiötä on syytä pysähtyä miettimään: Lapsiin kohdistuva väkivalta on yleistynyt

Jaa artikkeli
© Kuvitus Marja Nyberg Kuvat Colourbox ja iStock
Ihmisiä ei ole syytä holhota: väkivaltaviihde ei lisää käyttäjiensä aggressiivisuutta tai väkivaltaisia tekoja.

Kauhutarinoiden maailma alkoi houkuttaa kirjailija Reidar Palmgrenia, 51, jo pikkupoikana. Se alkoi viattomasti.

Hän arvelee, että kiinnostus alkoi Aku Ankka -sarjakuvalehden jatkotarinasta Mustan linnan kummitus, jossa aave jahtasi Akun veljenpoikia Tupua, Hupua ja Lupua.

Aaveen kuvaa ei esitetty – se näkyi vain luurankomaisena varjona seinässä. Jokin tuossa rajantakaisessa hahmossa herätti jännitystä ja kutkutti mielikuvitusta.

Myöhemmin hän innostui kauhuelokuvista. Hänen nuoruudessaan tosin videolaki vielä rajoitti niiden saatavuutta.

Lakia uhmaten Palmgren tilasi videokasetteja ulkomailta muilta harrastajilta, jotka kopioivat kasetteja toisilleen, sekä hollantilaisista ja kreikkalaisista postimyyntiyrityksistä.

Nykyiset kulttiklassikot Evil Dead, Texasin moottorisahamurhat ja Suspiria – tappavat huokaukset olivat tuolloin kiehtovia kiellettyjä hedelmiä.

Erityisesti Palmgren innostui 1960–1980-lukujen italialaisista kauhuleffoista, jotka usein olivat halvalla tehtyjä ja kömpelösti näyteltyjä, mutta joiden juonikuvioissa riitti yllätyksiä.

Väreissä, valaisussa sekä lavastuksessa näkyi Välimeren alueen rikas, visuaalinen perinne.

Palmgren ahmi televisioruudulta pelon ja kauhun kokemuksia. Niitä seurasi huojennus.

Väkivalta kiehtoo – ikivanha perinne

Väkivallan käyttö ihmisten viihdyttämiseen on ikivanha perinne.

Harva nykyihminen haluaisi mennä katsomaan esimerkiksi ristiinnaulitsemista, mestausta tai gladiaattoreita, mutta parituhatta vuotta sitten nämä olivat yleistä ajanvietettä.

1930-luvun laman aiheuttaman epävarmuuden aikaan Yhdysvalloissa koettiin kauhu- ja fantasiaelokuvabuumi. Suosiossa olivat esimerkiksi Frankenstein, Dracula ja King Kong.

Meidän aikamme on vähän samalla tavoin epävarmaa. Nyt meitä uhkaavat terrorismi, pandemiat, työelämän epävarmuus ja suurvaltojen arvaamattomat johtajat.

Vaikka maailma tilastojen mukaan on entistä turvallisempi, media tuo uhat lähelle, ja ne tuntuvat todellisilta. Tiedostamme sen, että koulusurma tai muu terroriteko voi yllättäen sattua kenen tahansa kohdalle.

Siksi hyväksymme myös viihteessä sen, että pelottava kohtaus tulee eteen ilman valmistelua. Aiemmin sellainen olisi ollut huonoa dramaturgiaa.

Miksi viihde raaistuu?

Raa’at tarinat myyvät hyvin. Katsoja lukitaan ruudun ääreen voimakkailla ärsykkeillä.

Raaistumisen pääsyy lieneekin kilpailun koveneminen: kun niin moni asia kilpailee ihmisten vapaa-ajasta, viihteentekijät lisäävät kierroksia.

Kauhun herättäminen myös toimii kansainvälistyvässä maailmassa hyvin. Eri kulttuureissa ihmiset saattavat nauraa eri asioille, mutta pelot ovat yhteneväisempiä.

Kun elokuvien ja kirjallisuuden kuvasto on raaistunut, esiin on tullut uusi ilmiö: lapsiin kohdistuva väkivalta on yleistynyt.

Aikaisemmin lasten vahingoittaminen oli viihteessä tabu.

”Jos tarinassa oli mukana lapsi, hän ei kuollut. Tai ainakaan häntä ei tapettu tahallaan tai ei ainakaan raa’asti”, Palmgren pohtii.

Myös nuortenkulttuurissa pelottavuus ja väkivaltaisuus arkipäiväistyvät. Esimerkiksi vampyyritarina Twilight – Houkutus sekä synkkä tulevaisuuskuvaus Nälkäpeli ovat saaneet huiman suosion.

Raaistuminen kertoo siitä, että asioita uskalletaan nyt kuvata suoraan ja kaunistelematta.

Voi myös olla hyväksi, että viihde tuo ihmisen pelkoja näkyviksi ja auttaa tiedostamaan ne ja viestimään niitä.

Vaaran tuntu on tarinan polttoaine. Se on myös kenties helpoin tapa herättää tunnetta vastaanottajassa.

© KUVITUS MARJA NYBERG KUVAT COLOURBOX JA ISTOCK

Kuviteltu paha jättää sijaa mielikuvitukselle

Ihminen nauttii pelottavasta viihteestä varsinkin silloin, kun se ei tunnu liian todelta ja jättää mielikuvitukselle sijaa. Tällöin ymmärrykselle ja tulkinnalle jää tilaa.

Jos taas kokee itsensä liian uhatuksi tai sokeeratuksi, mieli torjuu sisällön, ja jäljelle jää vain kiihtymystä, hämmennystä ja epätietoisuutta. Sellaisista sisällöistä voi jopa traumatisoitua.

Tarinoissa on myös se hyvä puoli, että niiden kesto on ennustettava. Jos hyvä ei aina voitakaan, tarina kuitenkin loppuu.

Loppumista seuraa huojennus: kuljin tarinan läpi, mutta en tuhoutunut. Pelon loppuminen tuo hyvän olon, mikä osaltaan selittää kauhun koukuttavuutta.

Jokainen saa nykyään päättää itse, kuinka paljon väkivaltaa viihteessä sietää.

Psykologiset tutkimukset sen sijaan vahvistavat, että väkivaltaviihde ei lisää käyttäjiensä aggressiivisuutta tai väkivaltaisia tekoja. Ihmisiä ei siis ole syytä holhota.

Kirjailija Harri István Mäki kertoo vaivaantuvansa ja vieraantuvansa helposti, jossa tarinassa on liikaa väkivaltaa.

”Oma ratkaisuni kirjoittajana on, että laitan siihen kohtaan huumorin.”

Huumori onkin yleistä niin dekkareissa kuin kauhuelokuvissakin. Ihminen ei yleensä nauti totisesta vellomisesta kammossa.

Kauhu saa ahmimaan elämyksiä

Psykologi Sami Kivikkokangas näkee kauhun ahmimisessa toistamispakkoa.

Jos ihminen palaa aina siihen, mikä pelottaa, hänellä voi olla tarve ottaa haltuun jotakin sellaista, mikä ei ole hallinnassa. Siihen voi liittyä toive, ettei se pahin mitä pelkäsi kuitenkaan tapahtunut, vaikka itsensä sille altisti.

Turun yliopistossa on parhaillaan käynnissä tutkimus, jossa mitataan aivojen toimintaa kauhuelokuvan katsomisen aikana. Tutkimus voi auttaa erilaisten pelkoperäisten mielenterveyshäiriöiden, kuten ahdistuneisuushäiriöiden ehkäisyssä ja hoitojen kehittelyssä.

Pitäisikö ahdistuneen välttää kauhuelokuvia?

”Voi olla, että kovin ahdistuneena ihminen ei halua mennä seuraamaan pelottavaa asiaa, mutta ei siitä varmaan mitään haittaakaan ole. Jos tuntuu mukavalta, siitä vaan”, sanoo psykologian professori Lauri Nummenmaa.

Hänen mukaansa herkkyys ei selitä sitä, miksi jotkut välttävät pelottavaa viihdettä. Luultavammin esimerkiksi ihmisen kirjallista makua selittää se, millaisia teoksia kotona, koulussa tai kaveriporukassa on eteen laitettu.

On ihmisen outo erityispiirre, että haluamme tehdä asioita, jotka eivät ole meistä suoranaisesti mukavia.

Ihmisellä on luontainen tarve kokea voimakkaita tunteita, eikä täysin tasapaksu ja turvallinen elämä ole nautinnollista.

Toisilla tarve on niin voimakas, että se saa osallistumaan chilinsyöntikilpailuun tai kiipeämään vuorelle.

Samasta elämyshakuisuudesta voi kertoa raju kirja- tai elokuvamaku.

Tarinoiden turva antaa harjoittelumahdollisuuden ikävien tilanteiden varalle

Mutta entä se ydinkysymys: Miksi jännitystä halutaan kokea?

Harri István Mäki vieraili 1990-luvun alussa Etelä-Ranskassa luolassa, johon matkailijat eivät nykyisin pääse, koska luolan seinillä on muinaisia, suojeltavia maalauksia.

Mäki kiinnitti huomiota mammuttien, hevosten ja koirien valtavaan kokoon ja hurjaan eläimellisyyteen. Maalaukset kertoivat ajasta, jolloin selviytyminen oli ihmiselle vielä vaikeaa.

Kirjailijan mieleen juolahti, että kuvia katselemalla varhaiset metsästäjät ehkä ottivat haltuun pelkoa, jota otusten näkeminen todellisuudessa tuotti.

Oivallus kirvoitti lisää pohdintoja:

”Tavallaan me ihmiset olemme edelleen siinä luolassa. Pelkäämme ihan hirveästi, vaikka olemme kesyttäneet maailmassa melkein kaiken.”

Mäki ajattelee, että pelottavat elokuvat ja kirjat ovat meille kuin luolamaalaukset muinaisille ihmisille. Ne tarjoavat harjoittelumahdollisuuden kurjien ja ikävien tilanteiden varalle. Haluamme alitajuisesti kohdata elämän oletettavasti mukanaan tuomat kauhut ensin tarinoiden turvassa.

Nummenmaa ja Kivikkokangas tuovat esiin saman selityksen.

Kyse voi olla alitajuisesta valmistautumisesta läheisten kuolemaan tai muihin henkilökohtaisiin katastrofeihin. Kertomusten kautta voi käydä läpi erilaisia kohtaloita ja pelottaviakin asioita turvallisen etäisyyden päästä.

Jos raju viihde ei jätä hämmentynyttä tai kiihtynyttä oloa, tai jos siihen ei liity pakonomaista toistuvuutta, ei sen katselusta tai lukemisesta tarvitse olla huolissaan.

 

Juttua varten on haastateltu myös Turun yliopiston vierailevaa tutkijaa Matthew Hudsonia.

X