”Pinaattikeittoa ja anaaliseksiä” – Toimittaja testasi: Tällaista on stand up -alkeiskurssilla

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kuvituskuva: Mikrofoni etualalla, yleisöä taustalla.
© iStock
Kurssi ei tehnyt stand upia vihaavasta toimittajasta koomikkoa, mutta ainakin taiteenlajin salat aukesivat – ja samalla naurulihakset kipeytyivät.

Hämyisen klubin pöydät notkuvat kaljatuopeista. Ihmiset yrittävät keskustella, mutta puhe peittyy yli-innokkaan koomikon kailotuksen alle. Alapäähuumori aiheuttaa yleisössä lähinnä myötähäpeää, ja vitsitkin ovat ennalta-arvattavia.

Tämä on minun mielikuvani siitä, mitä stand up on. En ole fani, myönnän sen.

Pelkkä asetelma ahdistaa: kuvittelen, että klubilla vallitsee kaurismäkeläinen tunnelma, kun koomikko puhisee mikrofoniinsa ja häntä säälivä yleisö yrittää täyttää hiljaisuuden väkinäisellä naurulla.

En tiedä mistä mielikuva on peräisin, sillä todellisuudessa stand up on jotain aivan muuta. Suomalaisten koomikoiden taso on noussut, ja heitä on entistä enemmän. Yhä useampi ammattilainen elättää itsensä stand upilla.

Koomikoita on radiossa, televisiossa ja paneeliohjelmien käsikirjoitustiimeissä.

Sami Hedberg tekee isoja kiertueita Suomessa, Ismo Leikola valloittaa Yhdysvaltoja. Stand upista on tullut valtavirtaa, ja yhä useampi tavallinen ihminen haluaa kokeilla siipiään komedian alalla.

Olen ilmoittautunut Petri Harjun vetämälle alkeiskurssille selvittääkseni, mistä stand upista on pohjimmiltaan kyse – ja kuinka komiikkaa voi opettaa.

Painokelvottomia vitsejä

Kurssi järjestetään Vantaan aikuisopistolla, enkä tunne Vantaata lainkaan. Ei ole mikään yllätys, että eksyn. Harhailen aikani koulurakennusten keskellä, ja kun viimein löydän oikeaan paikkaan, olen jo puoli tuntia myöhässä. Luokkahuoneita on liikaa, ja lopulta opettaja joutuu hakemaan minut aulasta.

Voiko tällaisessa ympäristössä olla hauska?

Hävettää. Harppoessamme ylös portaita Petri Harju lohduttaa, että ainakin sisääntulostani saisi hyvää komiikkaa.

Istun lähimpään vapaaseen pulpettiin ja vilkaisen miljöötä, joka tuo mieleen yläkoulun matematiikan tunnit. Liitutaulu ja piirtoheitin eivät varsinaisesti kutkuttele nauruhermojani, vaan tuovat mieleen trigonometrian ja sen aikoinaan otsalleni nostattamat hikikarpalot. Voiko tällaisessa ympäristössä olla hauska?

Kurssilla on kahdeksan osallistujaa. Yksi heistä on entinen ammattinyrkkeilijä, toinen ohjelmaa päiviinsä kaipaava työtön. Sekalaisessa joukossamme on pari teatteri-intoilijaa ja eräs, joka innostui esiintymisestä saman opiston klovnikurssilla.

Me loput näytämme siltä, että olemme enemmän tai vähemmän eksyksissä.

Käymme suoraan asiaan: Harju käskee jokaista kertomaan vitsin luokan edessä. Huoneeseen laskeutuu painostava hiljaisuus, kun päät lyövät tyhjää. Sanat livahtavat suustani ennen aikojaan.

Kurssin vetäjä sanoo, ettei häntä järkytä enää mikään.

”Mitä jos tietää niin härskejä vitsejä, ettei kehtaa kertoa niitä täällä?” kysyn.

Harju naurahtaa, ettei häntä järkytä enää mikään. Panen kaiken peliin ja kerron vakiovitsini kolmesta maksullisesta naisesta baarissa. Onneksi vitsille nauretaan ja myös muiden läpät osoittautuvat enemmän tai vähemmän painokelvottomiksi.

Viimeiseksi luokan eteen astelee ujon oloinen vaaleahiuksinen tyttö. Hän esittäytyy hiljaa, selvittää kurkkuaan ja kertoo hennolla äänellä vitsinsä pinaattikeitosta ja anaaliseksistä.

”Kumpikaan ei maistu, jos on pienenä pakotettu.”

Hetken on hiljaista, sitten luokka remahtaa nauruun. Vilkaisen Harjua, joka näyttää aavistuksen järkyttyneeltä.

Kadoksissa blondi ja pitkäsäärinen vaimo

Stand up on kuin tiedettä. Kun vitsi noudattaa tiettyä kaavaa, yleisön on pakko nauraa.

Ensin tulee set up, vitsiä alustava tarina. Sitten, mahdollisimman yllättäen, seuraa punchline eli vitsin huipentuma. Punchlinen hauskuus perustuu siihen, että se kääntää yleisön odotukset päälaelleen. Vitsi pyörähtää odottamattomaan suuntaan, ja yleisön hämmennys purkautuu nauruna.

Harju kertoo klassisen esimerkin: hän alkaa päivitellä, kuinka vieraista supermarketeista ei löydä koskaan mitään. Ne ovat sekavia ja megalomaanisen suuria. Eräällä kauppareissulla Harju jäi odottamaan, kun vaimo lähti etsimään toiselta osastolta lihaliemikuutioita.

”Sen koommin häntä ei ole nähty.”

Hymähtelemme.

Välillä yleisön on annettava levätä.

Vitsi on kulunut, mutta Harju herättää tapahtumat eloon. Stand up -juttu voi olla totta, liioiteltua tai täyttä legendaa. Pääasia on, että tarinan kertoo niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kehonkieli ja eleet, jopa katseen suunta, ovat tärkeitä.

Harju jatkaa. Hän kertoo menneensä infopisteelle ja kuuluttaneensa kadonnutta vaimoa:

”48-vuotias Petri odottaa vaimoa infopisteellä. Mielellään blondi ja pitkäsäärinen, mutta ei ainakaan sama kuin kauppaan tullessa.”

Nauramme nyt vapautuneesti, sillä emme osanneet odottaa toista punchlinea.

Setissä voi olla useita huipentumia peräkkäin, mutta määrällä on rajansa. Kukaan ei jaksa nauraa ikuisesti, joten välillä yleisön on annettava levätä. Tilanne pitää rauhoittaa, kunnes on uuden punchlinen aika.

Harju saa stand upin kuulostamaan naurettavan helpolta. Kunhan vitsi on hyvin kirjoitettu, rytmitys kohdallaan ja esiintyjän olemus rento, ei show voi mennä pieleen.

Todellisuus on jotain aivan muuta.

Klovi on liekeissä

Aloitamme stand upin harjoittelemisen improvisaatiotehtävistä. Asetumme rinkiin, ja jokainen sanoo vuorollaan yhden sanan. Joka neljännen sanan pitää olla punchline, huipentuma.

Harjoitus on painajaista.

Sönkötän vuorollani jotain alastomuudesta, Jethro Rostedtista ja Tuurin kyläkaupasta. Nauramme omalle surkeudellemme, emme nerokkaille oivalluksille, joita harjoituksen pitäisi tuottaa.

Ainoastaan klovnikurssin käynyt mies, jota olen alkanut kutsua mielessäni klovniksi, väläyttelee hauskoja juttuja. Hänessä on selvästi potentiaalia.

Olen tönkkö, liian jännittynyt.

”Äijä on liekeissä”, Harjukin kehaisee.

Me muut olemme tönkköjä, liian jännittyneitä. Harju vinkkaa harjoituksesta, jolla voi verrytellä aivoja ennen esiintymistä. Harjoituksen tarkoituksena on katsoa jotakin tuttua esinettä ja keksiä sille mahdollisimman nopeasti väärä nimi.

”Katso esimerkiksi pöytää ja ajattele, että se on tuoli. Jatka, kunnes sanat ilmestyvät päähäsi nopeasti.”

Tavoitteena on saada aivot reagoimaan ärsykkeisiin poikkeavalla tavalla, epätyypillisiä ajatuspolkuja muodostaen. Eräänlaista aivojumppaa. Kyky yllättävään ajatteluun on stand upin ydintä, erityisesti silloin, jos setin on tarkoitus sisältää improvisaatiota.

Tuijotan pulpetillani olevaa vesipulloa ja yritän ajatella, että se on pöytä.

Tunnen oloni typeräksi. Kuvittelen hetken olevani Roald Dahlin Matilda-romaanin päähenkilö, joka pystyy siirtämään esineitä ajatuksen voimalla.

Tajuan herpaantuneeni täysin, ja viimeistään tässä vaiheessa päätän, että minusta ei ole stand up -koomikoksi. Aivoni eivät toimi oikealla tavalla.

Stand up -keikka nostureista?

Tilannekomiikassa onnistun silloin tällöin, mutta esiintyvänä hauskuuttajana olisin kiusallisempaa katsottavaa kuin Vesa Keskinen kolmen promillen humalassa.

Tilannekomiikka ja stand up eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois.

Joskus setti on valmiiksi kirjoitettu, mutta koomikko vaipuu flow-tilaan. Silloin juttu alkaa virrata alitajunnasta – mikä ei ole välttämättä hyvä asia. Varsinkaan, jos sattuu esiintymään esimerkiksi häissä.

”Pari kertaa juttu on lähtenyt vähän liikaa laukalle. Flow-tilassa ei tajua, missä raja kulkee. Nykyään yritän pysyä enimmäkseen kirjoitetussa setissä, ainakin häissä”, Harju naurahtaa.

Tarinoita riittää. Harju on kiertänyt maata keikkailemassa kaikenlaisissa tapahtumissa. Kerran nosturifirman pomo pyysi häntä firman pikkujouluihin vetämään puolen tunnin setin. Pelkistä nostureista, tietenkin.

Repeilemme mielikuvalle. Ainut hauska asia nostureissa on se, että niissä ei ole mitään hauskaa. Kuinka paraskaan koomikko voi vetää onnistuneen keikan aiheesta?

Stand up vaatii herkkyyttä ja hiomista.

”No ei voikaan! Onneksi osallistujat vetivät puolessa tunnissa sellaiset lärvit, että millään ei ollut enää mitään väliä.”

Nosturiesimerkillä Harju haluaa osoittaa, että ihmiset kuvittelevat komedian kumpuavan mistä tahansa. Näin ei ole. Stand up vaatii herkkyyttä ja hiomista.

Myöskään humalaiselle yleisölle esiintyminen ei ole koomikon huippuhetkiä, sillä silloin kontakti esiintyjän ja yleisön välillä jää huuruiseksi.

Vaikka Harjun tarinoissa on todennäköisesti jonkin verran lapinlisää, nauramme vatsalihakset krampissa. Olemme kuulemma huumorintajuinen porukka, mikä ei ole stand up -kurssillakaan itsestäänselvyys.

”Jotkut tulevat kurssille ja kuvittelevat, että täällä heistä tulee yhtäkkiä hauskoja. En minä voi taikoa kenestäkään hauskaa.”

Se on käynyt selväksi. Näen itseni entistä selkeämmin hämyisessä baarissa yleisönä kuin lavalla häpäisemässä itseäni.

Kun isäni identiteettivarkauden teki

Stand up on kirjoittamisen laji, ja yllätys yllätys, vitsien hiominen on erittäin vaikeaa.

Olen kirjoittanut ammatikseni monta vuotta, mutta stand upia en tajua.

Tiedän, mitä haluaisin sanoa.

On monia aiheita, joista haluaisin kirjoittaa vitsejä: esimerkiksi minun ja isäni välisestä keskustelusta, kun isä pelkäsi syyllistyvänsä identiteettivarkauteen, koska hänen Whatsapp-kuvanaan oli Arnold Schwarzenegger.

Tai siitä, kun menin vanhempien luona tietokoneelle, ja työpöydälle oli luotu äitini jäljiltä kymmenen internetpikakuvaketta, joista osassa luki ”www” ja osassa ”saipa”.

Juttu on ihan paska, mutta jotkut hymähtelevät.

Haluaisin kirjoittaa komediaa siitä, kuinka olen kotoisin Lappeenrannasta ja ystäväni luulevat kaupunkia edelleen käpykyläksi, jossa ei ole yökerhoja tai vaatekauppoja.

Mieleni pulppuaa potentiaalisia aiheita, mutta jostain syystä en saa niitä asettumaan stand upin muottiin. Set up, punchline, mutisen itsekseni, mutta rypistän paperia yhtä nopeasti kuin saan tekstiä aikaiseksi. Turhauttaa.

Tyhjästä aloittaminen on vaikeaa, joten Harju ehdottaa meitä selailemaan netistä lehtien otsikoita ja keksimään niistä vitsejä.

Klikkaan itseni Seiskan sivuille ja kyhään jotain epämääräistä uutisesta, joka käsittelee Tauskin uutta sänkyä.

Mutisen luokan edessä jotain Fifty shades of greyn suomalaisesta halpaversiosta ja poistun estradilta posket punaisena.

Juttu on ihan paska, mutta jotkut hymähtelevät. Nyt olen ainakin antanut kaikkeni.

Kurssin lopputuloksena junahepuli

Kotimatkalla väsyttää.

Olen nauranut paljon, käynyt läpi tunteiden vuoristoradan häpeästä hysteriaan.

Toivon, että ainakin klovni ja ujo blondi jatkaisivat stand upin parissa, sillä heissä on jotain omintakeista hauskuutta.

Ainakin opin ymmärtämään komediaa.

Laitan kuulokkeet päähän ja alan katsoa Youtubesta Ismo Leikolan videoita.

Vitsit aukeavat yhtäkkiä uudella tavalla, ja nauruhepulini herättää vieressä istuvan naisen. Hän haluaa tietää, mitä katselen. Loppumatkan hän vakoilee kannettavani näyttöä.

Kurssi ei tehnyt minusta koomikkoa, mutta ainakin opin ymmärtämään komediaa.

Hämyiset pubit ja klubit, täältä tullaan – tosin kädessäni on todennäköisesti mikrofonin sijasta se kaljatuoppi.

X