Suomalaisen seniorin arvomaailmaan kuuluu usein ajatus lastensa auttamisesta. Siihen se perintökin liittyy.
Teksti:
Tarja Hurme

On positiivista, että kaikilla kielillä vaiennut kansakunta viimein sanoo jotain. Jos teesi on entinen hiljaisuus ja antiteesi nykyinen nettiuho, niin ehkä synteesinkin aika koittaa: asiallinen keskustelu, myös verkossa.

Viime viikon keskustelun (Suomeenhan mahtuu vain yksi teema kerrallaan + turvapaikanhakijat) käynnisti siviilioikeuden professori Urpo Kangas (HS 11.2.) lausumalla itsestäänselvyyden: ”Ihmisellä on oikeus nauttia oman työnsä hedelmistä. Sitä varten palkkaa maksetaan. Ei sen takia, että voi jättää mahdollisimman paljon perintöä aikuisille lapsille.”

On se noinkin. Tietysti mummon on käytettävä rahansa hyvinvointiinsa eikä kituutettava perintöä säästäen. Perinnönjättöpakkoa ei ole.

Mutta ei myöskään perinnönjättökieltoa. Suomalaisen seniorin arvomaailmaan kuuluu usein ajatus lastensa auttamisesta. Siihen se perintökin liittyy. Erityisen arvokasta apu kuitenkin on jo aikaisemmin, kun lapset opiskelevat tai aloittelevat omaa 40 vuoden taivaltaan asuntovelallisina. Vanhemmat ovat pätkätyösukupolven turvaverkko.

Ikäihmiset joutuvat kuitenkin ostamaan terveys- ja hyvinvointipalveluja yhä enemmän omalla rahalla. Se rajoittaa omien lasten auttamista – ja syö myös perintöjä. Toisaalta palvelut mahdollistavat vanhoille pitempään itsenäisen elämän ja vähentävät lasten hoitovastuuta.

Harvassa lienevät ne aikuiset lapset, jota harmittelevat, että omat vanhemmat ovat hyvässä hoidossa, vaikkakin perintörahoin. Toki heitäkin on, kuten nettikeskustelujen karut tarinat paljastavat.

Mikä lienee pankkien vastuu pankkiuskollisten suomalaisten rahojen loppusijoituksesta? ”Jään kohta eläkkeelle. Eläkkeeni tulee olemaan minimi. Silti pankki antoi vinkkiä säästämiseen, että olisi sitten perintöä jätettäväksi. En oikein tiennyt mitä olisin vinkkiin vastannut. Enkö minä tarvitse mitään?” (Nimim. Pankin automaatti, Kaleva 13.2.)

Olikohan tarjolla niin sanottu älykäs sijoitusinstrumentti?

X