Puolustusministeri Niinistön kirjallista historiaa – vapaussota-idealismia ja lapsisotilaiden ihannointia

Toimittaja Kimmo Laakso pohtii oman pasifisminsa oikeutusta Jussi Niinistön Suomessa.
Kimmo Laakso
Ajankohtaista 17.2.2017 14:48

Puolustusministeri Jussi NiinistöN tapa kirjoittaa historiaa ei ole objektiivinen, se on nationalismin läpitunkemaa. © PEKKA KUPARINEN/OTAVAMEDIA

Päätökseni erota armeijasta kypsyi vähitellen, eikä kyse ollut mukavuudenhalusta. Kun 23 vuotta sitten suoritin asepalveluksen, olin 17-vuotias vapaaehtoinen. Nuoressa elämässäni oli silloin tyhjiö. Tuntui hienolta tehdä jotain jännittävää, matkustaa, jättää turvallinen kotipesä. Minussa oli ehkä ripaus historioitsija-ministeri Jussi Niinistön kirjassaan Suomalaisia vapaustaistelijoita kuvaamasta riehakkuudesta ja seikkailunhalusta. Niinistön kuvaamat isänmaan sotaintoiset sankaripojat ovat kadehdittavan intohimoisia. Heille sota on suurta seikkailua, johon lähtiessä lauletaan: Päällikkönä meillä ompi Ukko Mannerheimi, hän se ompi kelpo mies.

Intohimo, jolla Niinistö heitä kuvaa, on tarttuvaa. Tulee melkein huono omatunto siitä, ettei halua käyttää väkivaltaa.

Koko toimenpide oli vaivaton. Täytin paperin, laitoin sen postiin. 31.01.2017 päivätyssä Kapteeni Jari Rikkoselta ja toimistosihteeri Kaisa Loukkolalta saamassani vastauskirjeessä todettiin: Vakaumuksenne vuoksi teidät vapautetaan palveluksen suorittamisesta ja määrätään täydennyspalveluvelvolliseksi.

Koska Niinistö oli ilmaissut, etten ansaitse hänen enkä muiden suomalaisten arvostusta tekoni takia , halusin kuitenkin selvittää, kuka ansaitsee. Niinistö on historian dosentti ja hänen historiallisten tutkimustensa sankarihahmot ovat useimmiten toiminnan miehiä. Ehkäpä heistä voisi reservikarkurikin oppia.

Eräs Niinistön sankari on nimeltään Onni Kokko. Hän karkasi kotoaan ja liittyi vapaaehtoisena suojeluskuntaan 1917 syksyllä, luoti päähän tuli 25. maaliskuuta ja kuolema 22. huhtikuuta 1918. Hänen kuolinvuoteellaan otetussa kuvassa on muistumia Jacques-Louis Davidin Maratin kuolemasta.  Kuva on Niinistölle sankariuden tiivistymä ja Niinistön antaman kuvauksen perusteella isänmaallinen kulttihahmo. Minusta kuva on niin hirveä, että näen painajaisia.

Kuolevan teinin silmät tuijottavat reservikarkuria.

Niinistö sankarikaarti

Niinistö on aktiivisesti kieltäytynyt ottamasta eettisiin kysymyksiin.

Sillä alaikäisiä miehenalkuja oli molemmin puolin rintamaa runsaasti. Jussi Niinistö kirjoittaa: ”Kansakoulun käynyt Onni toimi syksyllä 1917 juoksupoikana Weilin & Göösillä ja harrasti partiotoimintaa NMKY:ssä.  Hänen kerrotaan olleen tavallista vilkkaampi poika, joka piti historiasta ja Vänrikki Stoolin tarinoista. Sotaan hän karkasi vanhemmiltaan lupaa kysymättä matkustaen poikajoukon mukana pohjoiseen.” 

Kokkoa käsittelevän luvun reunahuomautuksessa Jussi Niinistö pahoittelee jälkipolvien tapaa jälkiviisaasti närkästyä Kokon kuolemasta: ”Ulkomailta levinnyt lapsisotilashysteria on Suomessakin mennyt niin pitkälle, että kun aiemmin pääsi suorittamaan asepalvelustaan 17-vuotiaana, nyt vaaditaan 18-vuoden ikä. ”

Kirjoitettuaan Kokosta jutun Suomen Kuvalehteen, Niinistö suivaantui, koska toimitus oli ilman Niinistön lupaa korvannut kaikki jutun vapaussota -sanat kansalaissota -sanoilla. Historioitsijan objektiivisuuteen vedoten Niinistö toteaa Kokosta: ”Sankarikuolemassa nähtiin suomalaisia jalostavia aineksia.”

Niinistön isänmaallisen Pantheonin eräs toinen kunniahahmo, Paavo Susitaival opettaa, että oikea patriootti asettaa yleisen hyvän oman elämänsä edelle. Niinistön mottona on, jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Arvostus menneiden polvien isänmaalliselle työlle takaa, että heidän kaltaisiaan löytyy myös tulevaisuudessa.

Niinistön Suomalaisia soturikohtaloita sisältää kertomuksen 21-vuotiaana itsemurhan tehneestä Bobi Sivénistä. Hietaniemessä pidetyissä hautajaisissa lainattiin Ateenalaisten laulua:

Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat, nuorteat seppelet on.

IKL:n kansanedustaja Elias Simojoki oli tulisielu, joka pyrki valmentamaan nuorista ”kristillissiveellisiä, tottelevaisia ja uhrivalmiita taistelijoita.” Kuten muut Niinistön kuvaamat sankarit, Simojoki halusi jo nuorena kuolla isänmaan puolesta ja kirjoitti: ”Luulen että se into on ylhäältä kotoisin, ehkäpä kuulien vinkuessa selviää, onko niin vai onko se demonista hurmaa.”

Jussi Niinistö ja oma tapa kirjoittaa historiaa

Historioitsija Jussi Niinistö ei ujostele kohottavien motiiviensa äärellä. Hänen tapansa kirjoittaa historiaa ei ole objektiivinen, se on nationalismin läpitunkemaa. Historiankirjoituksen on tarkoitus tuoda esiin menneiden polvien esimerkillisesti toimineiden miesten elämäkertoja. Sen tarkoitus on vahvistaa samalla kansalaisten, erityisesti miesten, sotaisaa identiteettiä. Kunnon mies tarttuu pyssyyn.

Historioitsijat ovat tunnetusti olleet aktiivisia politiikassa. Winston Churchill sai Nobelin historiateoksistaan, Intiassa Jawaharlal Nehru oli paitsi pääministeri, myös historioitsija. Oikeistopoliitikko ja islamiin perehtynyt historioitsija Bernard Lewis toimi George Bushin neuvonantajana Irakin sotaan liittyvissä kysymyksissä. Kun fasistijohtaja Benito Mussolini haki innoittavia esikuvia menneisyydestä, hän loi katseensa antiikkiin, hän itse ihaili Julius Caesaria. Mussolinin diktatuurin suurhanke oli 30-osainen Enciclopedia Italiana, jossa puhutaan erityisesti tasavallan ajan Roomasta fasismin alullepanevana voimana ja esikuvana.

Vuonna 2008 konservatiivinen brittihistorioitsija Andrew Roberts totesi The Independentille, ettei isänmaallisuutta tarvitse opettaa, kunhan kertoo vain faktat. Ajatus jostain suuresta ja sitä seuraavasta epäitsekkyydestä ei selittelyjä kaipaa. Atrian lihamainos alkaa näyttelijän tunteikkaalla vetoomuksella: Rehellisyys. Siinäpä perin suomalainen sana. Mainoksessa suomalaiset katsovat nousevaa auringonnousua, heidän ilmeensä ovat täynnä ylevää intoa. Vaikka kyse on banaalista seikasta, kohtaukseen on pystytty lataamaan isänmaallista tunnetta.

Niin helppoa se on. Isänmaallisuus näyttäytyy viattomana tosiasiana, vuosilukuina, makkaramainoksina, rinnassa ailahtelevana juhlavana tunteena. Ja jos ei näin tunne, mitä sitten? Nationalismi on siis arkipäiväistä. Se ei ole psykoosin kaltainen poikkeustila. Kuten Hannah Arendt totesi raportissaan pahuuden arkipäiväisyydestä, banaalius ei ole viatonta. Harmittomalta vaikuttava juhlapuhe, Maamme-laulun hurmos on kuin toukka, josta tarvittaessa kuoriutuu taisteluvalmis kansakunta.

Mainokset, juhlapyhät ja toistuvat rituaalit pitävät mielemme valmiina. Ei kulu päivää, jolloin ei uutisoitaisi mitä Suomi on saavuttanut, ja mitä se voisi vielä saavuttaa. Isänmaallisuus on aate, jota pidämme taskussamme. Sillä on kahdet kasvot, toinen menneisyydelle, toinen tulevaisuudelle.

Jos lihamainos pystyy herättämään ylevän kansallistunteen, mikäpä ei pystyisi? Isänmaallinen historia ei ole Niinistön yksinoikeus. Populaarien historialehtien myynnin kasvu on pistää silmään, sillä myyntiluvut alalla ovat yleisesti ottaen laskusuuntaisia.

Myynnin kasvu lehtipisteissä starttasi 2009, jolloin Ilta-Sanomat julkaisi ensimmäisen historia-aiheisen liitteensä Talvisota.

On suuria ja tärkeitä asioita, jotka me kaikki ymmärrämme. Kritiikitön nationalismi vetoaa tunteisiin ja se on pahimmillaan yksi älyllisen laiskuuden muoto. Trumpin vaalivoiton myötä ilmiön jokapäiväisyys myös herkisti minua tekemään oman päätökseni. Voi sanoa, että Niinistön ja muiden isänmaanystävien työ ei ole kohdallani osunut maaliin, eikä tässä kohtaa ole kysymys laiskuudesta.

Onko armeijassa myyrä?

Merivoimat harjoittelee Ahvenanmaan puolustusta