Raakkutuhosta järkyttynyt kirjailija Anni Kytömäki – ”Nykymitassaan metsätaloutta on vaikea sopeuttaa luontoarvoihin”
Kirjailija Anni Kytömäki tunsi epätoivoa, kun hän kuuli Hukkajoen raakkutuhosta. Uudessa kirjassaan Mirabilis hän jatkaa ihmisen ja luonnon välisen suhteen tutkimista.
Anni Kytömäki on ollut jo 14-vuotiaasta asti ympäristöahdistunut: "Aika pian kuitenkin tajusin, että ahdistuksen voi kanavoida toiminnaksi. "
Kirjailija Anni Kytömäki voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2020 romaanillaan Margarita, jonka yhtenä kertojana on jokihelmisimpukka eli raakku.
Mitä ajattelit, kun kuulit Stora Enson aiheuttamasta raakkutuhosta Hukkajoella, Anni Kytömäki?
”Kyllä siitä tuli aika epätoivoinen olo, että onko tämä nyt edelleen tällaista, vaikka joidenkin havaintojen pohjalta tuntuu, että maailma edistyy ympäristöasioissa hyvään suuntaan. Vahinkojahan aina voi tapahtua, kun isoilla koneilla mennään, mutta siitä ei nyt ollut kyse, ja se on todella surullista.
Suomessa hakkuutavoitteet ovat valtavat, ja yrittäjät varmaan toimivat myös kiireellä, jolloin tietysti tapahtuu helpommin kaikenlaisia katastrofeja. Jos siihen vielä yhdistetään semmoinen tympääntyminen luonnonsuojelupuheisiin ja piittaamattomuus luontoarvoista, niin katastrofi voi olla noin isokin.
Nykymitassaan metsätaloutta on vaikea sopeuttaa luontoarvoihin tai siihen, että muulla luonnolla olisi elämisen mahdollisuus.”
Miten Finlandia-palkinto muutti elämääsi?
”Alkuun se hidasti kovasti kirjoittamista, kun tuli niin paljon esiintymisiä ja kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Menin mielelläni puhumaan itselleni tärkeistä asioista, se oli tavallaan kirjan sanoman jatkotyötä, vaikka aikaa kirjoittamiselle jäi vähemmän. Mutta kyllä se myös lisäsi itseluottamusta kirjoittajana, kun sai ison ulkoisen tunnustuksen.
Se oli kannustava ja toisaalta jollakin lailla rentouttava asia. Jatkossa voi rauhassa keskittyä vain kirjoittamaan, mitä haluaa, eikä tarvitse ottaa paineita.”
Uuden romaanisi nimi on Mirabilis. Mihin teoksen ihmettä merkitsevä sana viittaa?
”Yksi kirjan päähenkilöistä on taitovoimistelija, ja sana viittaa hänen ihmeellisiin taitoihinsa, ihmisen äärimmäisiin fyysisiin suorituksiin. Lisäksi kirjassa on yhtenä keskeisenä eliölajina Viola Mirabilis eli lehto-orvokki. Juonessa myös tapahtuu hieman ihmeellisiä asioita, ei yliluonnollisuuksia, mutta yllättäviä ratkaisuja.”
Kirjasi kertoo ajasta, jolloin ihmisen käsitys itsestään muuttui. Miten?
”Mirabilis sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin luonnontieteellinen tutkimus eteni kovaa vauhtia ja tuli ilmeiseksi, että ihminen on hyvin tiiviisti osa muuta eliökuntaa eikä mikään erillinen luomus. Halusin romaanissani tutkia sitä oivallusta. Samaan aikaan eteni teollistuminen ja urbanisaatio, luonnosta vieraantuminen, ja siinä on mielenkiintoinen ristiriita.”
Olet kertonut, että lapsena tykkäsit olla metsässä. Miten luontosuhteesi on elämäsi aikana muuttunut, Anni Kytömäki?
”Olin lapsena vetäytyvä ja ujo, ja kaipasin välillä yksinoloa. Meidän kodin vieressä oli hienoa vanhaa sammaleista havumetsää, jonne menin aina, kun teki mieli piiloutua.
En ollut mikään luonnontutkijalapsi, en kulkenut kiikareiden ja suurennuslasin kanssa, vaan ennemmin hain sitä rauhaa ja tunnelmaa, joka metsässä on. Ja myös semmoista sadunomaisuutta, joka aarniometsässä usein on aistittavissa.
Sitten myöhemmin, noin 14-vuotiaana, aloin havahtua ympäristöasioihin, ja pian sen jälkeen niitä tuttuja metsiä kotikunnassani Ylöjärvellä alettiin avohakata. Oivalsin, että ympäristöongelmat eivät ole vain valtamerten vaan myös oman ikkunani takana.
Halusin oppia tietämään, mitä lajeja metsässä on, jotta voisin puhua niiden puolesta, kun jonnekin taas suunnitellaan hakkuita. Siinä vaiheessa luontosuhteeseeni tuli voimakas biologinen elementti ja lajien tunteminen ja opettelu.
Nykyään luontosuhteeni on jonkinlainen kollaasi näistä. Kyllä minä edelleen luonnossa kulkiessa aistin paljon niitä tunnelmia ja lumoudun, mutta lajien jatkuvaa tunnistamista ei voi enää myöskään laittaa pois päältä.”
Mikä on yleensä päällimmäinen tunteesi, kun seuraat maailmanmenoa?
”Olen 14-vuotiaasta asti ollut ympäristöahdistunut, joten se on hyvin tuttu tunne. Aika pian kuitenkin tajusin, että ahdistuksen voi kanavoida toiminnaksi. Se myös auttaa jaksamaan ja pitämään toivoa yllä, kun valitsee jonkin itselleen sopivimman tavan vaikuttaa ja yrittää parantaa maailmaa. Se valtava ongelmakenttä pitää mielessään rajata joksikin sellaiseksi, johon pystyy omilla taidoillaan ja resursseillaan vaikuttamaan. Minulle se on ollut metsien ja soiden suojelu Suomessa.
Alkuvuosina ajattelin, että minunkin pitäisi olla mielenosoittaja-aktivisti, joka menee pysäyttämään tuhoisia toimintoja. Mutta olen kokenut vastakkainasettelun ja kovan metelin pitämisen vieraaksi omalle luonteelleni. Olen lopulta löytänyt kirjoittamisen, jonka kautta voi vaikuttaa.
Olen raakkutuhon paljastumisen jälkeen saanut ihmisiltä viestejä, että Margarita on auttanut heitä ymmärtämään jokihelmisimpukan merkityksen, ja he ovat sen takia olleet raakkutuhosta niin järkyttyneitä. Ensimmäistä kertaa olen näin voimakkaasti törmännyt siihen, että fiktiolla voi olla jotain vaikutustakin ihmiskuntaan.”
Milloin olet viimeksi nauranut?
”Kun huomasin leikkipuiston olevan tyhjillään ja kiirehdin pitkästä aikaa kokeilemaan köysirataa. Se oli niin hauskaa, että nauroin ääneen. Laskin radan ainakin kymmenen kertaa.”