Raija Orasen novelli: Sitten tuli kolona – Näin kirjailija lähti koiransa kanssa koronaa karkuun Espanjasta

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kirjailija Raija Oranen
Raija Orasen novelli kertoo korona-ajasta: ”Vähältä piti ettemme jääneet jumiin Aurinkorannikolle.”  © Sampo Korhonen / Otavamedia
Kirjailija Raija Oranen oli Espanjan Fuengirolassa talvea paossa, kun korona kaikkine rajoituksineen iski. Kotimatka sisälsi yllättäviä mutkia, mutta lopulta hän saapui miehensä ja pienen koiransa kanssa turvallisesti Suomeen.

Kirjailija Raija Orasen novelli kertoo koronakeväästä, jolloin hän lähti koronaa karkuun Espanjan Fuengirolassa koiransa Toivo Ikuisen kanssa.

Topin hellyyspalvelut

Toukokuun alku 2020. Kävelin koirani Toivo Ikuisen kanssa Veikkolan hiihtoladulla, jolla ei ollut lunta. Vastaan taapersi luultavasti kolmevuotias tyttö pillimehu kädessään ja isoäiti vierellään.

”On koilakin mukana”, pikkuinen kommentoi ohi mennessään.

”Haluatko silittää”, kysyin. Minulla on tapana tarjota Topin hellyyspalveluja lapsille, he tarvitsevat niitä ja koira tarvitsee kontakteja vieraisiin ihmisiin. Topi tarkastaa kaikki vastaantulevat lapset, joiden koko ja olemus suurin piirtein vastaavat omia lapsenlapsiamme.

Tyttö ilahtui kysymyksestäni silmin nähden ja työnsi jo mehunsa isoäidille, mutta äkkiä hän muisti jotain: ”En minä voi sitä silittää, kun on se kolona.”

Me mummelit tietysti naurahdimme, sitten minä: ”Kyllä sinä voit koiraa silittää, mutta et minua.”

Tyttö silitti Topia onnellisena, otti sitten mehunsa ja jatkoi matkaa.

Viesti oli tullut perille. Myös nuorin lapsenlapseni Nanna oli äskettäin huokaissut, kun etäseurustelimme makaronilaatikkoaterian ääressä: ”Niin, silloin ei ollut kolonaa.”

Oudon viruksen aiheuttaman yhteiskunnallisen murroksen keskellä joutuu erikseen muistelemaan, millaista elämä oli ennen aikaan, silloin kun ei elokuvaa katsoessa jännittänyt, koskettavatko siinä esiintyvät hahmot toisiaan vai muistavatko turvavälin.

Korona iski melkein kuin tsunami

Olimme muuttaneet pois Espanjan talviparatiisista, mutta kun pari vuotta oli siitä mennyt, vuokrasimme Fuengirolasta talviasunnon runsaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ensin viikko yhdessä huoneistossa, siitä eteenpäin toisessa Paseo Maritimon asunnossa, jossa olimme viettäneet aikaisemmin varmaankin viiden talven kaamosajat.

Unelma, joka etelään lähtijän mieltä hallitsee, on yksinkertainen ja ihana: aina paistaa aurinko, aikaa on määrättömästi, kävellään Topin kanssa pitkin Paseota niin että kunto kohisten kohoaa, syödään ravintoloissa, käyn rannalla jumppaamassa ja meressä uimassa…

Noin kaikki alkoikin. Mutta sitten tuli korona melkein kuin tsunami. Totaalinen muutos rusikoi Aurinkorannikon liki tuntemattomaksi muutamassa päivässä. Maaliskuisena perjantaina Paseo oli jo puoliksi autio, liikkeellä oli lähinnä suomalaisia. Menimme kiinalaiseen Mandariniin, jonka terassilla oli ennen meitä vain yksi asiakas – suomalainen. Sitten meikäläisiä tuli lisää.

Sunnuntaista kaikki muuttui. Aurinkorannikko meni kiinni. Rannat suljettiin, ravintolat ja kaupatkin, jäi jäljelle autius ja rumat talot. Poliisipartiot liikkuivat ärhäkkäinä ja puuttuivat asioihin. Ensin sai ulkoiluttaa koiraa, sitten sekin kiellettiin.

Tästä seurasi ongelmia. Koirien ulkoiluttaminen piha-alueella oli ollut ankarasti kielletty. Taloyhtiön portinvartijat talttuivat päivässä, mutta Topi ei. Sille oli opetettu ja se oli oppinut, ettei pihalle kakkeloida. Lirit se suostui suorittamaan takapihalle, mutta ei muuta, katseli vain kaihoisasti kaikkiin suuntiin koska asiaa oli. Ei auttanut muu kuin livahtaa takapihan ajoportin viereisestä pikkuportista ja piiloutua takakadulle pensasaitojen suojiin, ja Topi sai luvan toimia nopeasti, jotta poliisipartio ei ehtisi sittenkin myös sinne.

Kirjailija Raija Oranen

Raija Orasen novelli kertoo koronakeväästä.Kuva: Sampo Korhonen/Otavamedia

Laukku katosi

Minulla ei ole pahaa sanottavaa espanjalaisista poliiseista. Vähän ennen koronaa istuimme ystävämme Okko Kamun ja vaimonsa Katan kanssa Paseolla andalusialaisessa tapasravintolassa lounaalla. Tilaa oli mukavasti, aurinko paistoi ja juttelimme vilkkaasti. Jossain vaiheessa aistin, että kaikki ei ollut ihan kohdallaan jalkojeni seudulla ja kumarruin jo hiukan korjaamaan olkalaukun ja Topin asemia, mutta siinä samassa häiriö meni ohi ja jatkoimme juttua.

Vihdoin aioin lähteä vierailulle ravintolan perätiloihin, ja silloin sen huomasin: laukku jonka olin huolimattomasti ripustanut vasemmalle käsinojalle, oli kadonnut. Siitä aistimani epämääräisyys oli ollut peräisin, siitä kun varas veti vaivihkaa laukun jalkojeni vierestä. Myöhemmin katsotulta valvontakameran nauhalta näkyikin pariskunta, joka odotteli selkäni takana, kunnes tarjoilija tuli toimittamaan pöytäämme jotain, ja tämän selän suojissa laukku sitten lähti.

Me lähdimme poliisilaitokselle heti kun pankkitilini oli saatu tyhjennetyksi. Varkaille joutui vain hiukan käteistä, mutta minä menetin kaiken muun: pankkikortin lisäksi meni ajokortti, henkilökortti, kansainvälinen sairausvakuutuskortti… ja tietysti puhelin.

Espanjalaispoliisit herrasmiehiä

Astelimme kolmen kilometrin matkan poliisiin kaikessa rauhassa – ensin läheiset roskikset tutkittuamme. Poliisilaitoksen portilla nuori kielitaidoton kaveri yritti vanhanaikaista eli lykkäsi käteeni lapun, jossa oli puhelinnumero, siellä kuulemma puhuttaisiin englantia. Ei ollut ensimmäinen kerta Espanjan viranomaisten kanssa, kun piti ottaa käyttöön koko espanjan kielen taitoni, ne muutamat sanat.

Mieheni Jyrki häipyi jo Topin kanssa antautuneena kauemmas, mutta minä en antanut periksi. Ja niin paljon sain aikaiseksi, että vanhempi virkailija puuttui tilanteeseen. Hän puhui englantia yhtä paljon kuin minä espanjaa.

”Eihän tässä ole mitään ongelmaa, minä riemastuin, – sinä puhut vähän englantia ja minä vähän espanjaa, yhteensä siitä tulee aika paljon ja me voimme selvittää asiat.

Poliisia rupesi naurattamaan. Hän vinkkasi minut mukaansa ja ohjasi isohkoon huoneeseen, jossa työskenteli useita virkailijoita. Siellä sain istuutua laitimmaisen nuoren miehen luukulle. ”Muista nyt puhua sitä espanjaasi, hän tokaisi minulle virnistellen ja häipyi.

Minä yritin. ”No need”, sanoi nuori virkailija, ”I speak english.”

Niin asia selvitettiin. Tuli hyvä mieli. Joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin oli peloteltu joutumasta espanjalaisen poliisin kynsiin, mutta nämä nykyiset olivat herrasmiehiä. Kun heidän virkaveljensä ulkonaliikkumiskiellon tultua voimaan ajelivat minua kadulta pihaan ja sisälle, sekin tehtiin asiallisesti.

Kirjailija Raija Oranen

Raija Orasen arkeen kuuluvat tiiviisti suloiset lemmikit. Kuva: Sampo Korhonen/Otavamedia

”Kaksi henkilöä, kaksi taksia”

Vähältä piti ettemme jääneet jumiin Aurinkorannikolle. Tilattu lento tietysti peruttiin eikä uusia lippuja löytynyt, varsinkaan sellaista lippua joka olisi sisältänyt koirapaikan. Sitten Finnair yllätti iloisesti, liput löytyivät, vaadittu kallis maksu haalittiin kasaan, koirakin saatiin koneeseen.

Tilattu lento tietysti peruttiin eikä uusia lippuja löytynyt, varsinkaan sellaista lippua joka olisi sisältänyt koirapaikan.

Lähdön aattona piti tilata taksi. Ystävä neuvoi että oli viisainta viedä tilaus paperilla lähellä olevan hotellin eteen taksiasemalle. Kirjoitin asiani ja lähdin lappu kädessäni kadulle. Enpä ehtinyt pitkälle kun poliisit olivat jo vieressäni. Selitin heille englanniksi asiani. ”Ei käy”, poliisi vastasi. ”Tilaa taksi puhelimella.”

”Minulla ei ole puhelinta. Minulta varastettiin laukku.”

Poliisi pohti lyhyen hetken ja antoi luvan jatkaa matkaa.

Taksiasemalla oli yksi ainoa auto. ”Montako henkilöä?”

”Kaksi.”

”Tarvitset kaksi taksia.”

”Ei voi olla totta! Eihän siinä ole mitään järkeä. Minä lähden tuosta vierestä mieheni kanssa ja me menemme vierekkäin lentokoneeseen ja Suomeen ja yhteiseen kotiin.”

”Kaksi taksia. Se on poliisin määräys.”

Jätin taksarin autoonsa hyvin turhautuneena ja lähdin kohti kotia. Siihen sattuivat sopivasti äskeisen poliisit, huidoin heidät tulemaan apuun ja selitin ongelman.

”Kaksi henkilöä, kaksi taksia.”

”Mutta eihän siinä ole mitään järkeä”, parkaisin ja latelin äskeisen litaniani.

Poliisi mietti hetken. ”No, se on taksista kiinni”, hän sanoi, .

Niinpä, mumisin ja painuin kotiin. Siellä seisoivat onneksi molempien talojen portieerit, jotka eivät puhuneet sanaakaan englantia, mutta he ymmärsivät tilanteen. Puolentoista tunnin kuluttua ovikello soi, taksi oli tilattu ja se saapui seuraavana päivänä haluttuun aikaan. Yksi taksi.

Chico-pentu – suloisin olento ikinä

Koskaan ennen ei kotiin pääseminen ollut tuntunut yhtä mukavalta kuin koronakeväänä. Veikkolan väljät maisemat olivatkin paratiisi metsäpolkuineen ja etäopetukseen joutuneine lapsenlapsineen, noita neljää saattoi tavata terassilla tai metsäretkellä ja isossa huoneessa ovet auki ja etäältä. Etähalauksia, lentosuukkoja.

Kaiken sen hyvän lisäksi joukkoon oli ilmaantunut Chico-pentu, jonka voi suomentaa espanjasta Pojuksi. Poikani Oskarin perhe oli varannut ja maksanut pennun jo ennen Espanjan-reissua ja sen aikana pikku turriainen oli ehtinyt luovutusikään.

Kun menimme ihmettä katsomaan, sain syliini suloisimman olennon ikinä. Sen äiti on maltankoira ja isä portugalinpodengo ja lopputulos muuten valkoinen, paitsi että oikean silmän ympärillä on musta laikku ja samanlainen on vasemmassa kyljessä, korvatkin on koristeltu. Se on silmin nähden disainattu niin että se sopii kahden muotoilija-suunnittelijan perheen koiraksi jo siksikin.

Kun menimme ihmettä katsomaan, sain syliini suloisimman olennon ikinä. Sen äiti on maltankoira ja isä portugalinpodengo.

Kaiken lisäksi se on terve ja iloinen, tulee luo, hölmyilee innoissaan sinne tänne ja oleutuu syliin kuin turkiskieppi. Chico otti Topin rakkaaksi sukulaisekseen heti ja tietysti myös johtajakseen, ainakin toistaiseksi. Sen merkiksi pentu lipoi kielellään Topin suupieliä ja esitti kaikin puolin iloista alamaista.

Chico on juuri sellainen koira, jonka tahtoisin Topille – siis minulle – kaveriksi. Mutta niitä pentuja ei ole enempää tarjolla eikä kuulemma tulekaan. Miten minä voisin toisen koiran hankkia, kun en kumminkaan löydä Chicon vertaista? Täytyy tyytyä Toivo Ikuiseen, sen laupiaaseen hymyyn ja valoisaan katseeseen ja silkkiseen, mutta ah, niin kovasti karvaavaan vaaleanruskeaan läheisyyteen.

Lue myös: Kirjailija Raija Oranen muuttaa talveksi Espanjaan ja myöntää erakoituvansa: ”En ole käyttänyt 18 vuoteen alkoholia – sosiaaliset tilanteet ovat välillä problemaattisia”

Lue myös: Raija Oranen kirjoitti Puhtaat valkeat lakanat -sarjaan perustuvan jatkokertomuksen – Näin huippusuosittu tarina jatkuu!

X