Ruokaperinteen tutkija Maari Knuutila uskoo kekseliäisyyden keittiöissä lisääntyvän: ”Kriisin tullen ihminen on yllättävän joustava”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Maarit Knuuttila
Moniin juhlaperinne­ruokiin liittyvä symboliikka on ajan myötä väljähtänyt. ”Toisaalta vuodesta toiseen muistamme perinneruokia tehden toisiamme juhlaperinteiden perimmäisistä merkityksistä. Emme usko taikoihin, mutta rakastamme perinnäistapoja.”
Kun maailmassa on epävakaista, katse kääntyy perusasioihin, siis ruokaan. Ruokaperinteen tutkija Maarit Knuuttila uskoo, että maailmansotien aikainen innovatiivisuus voi vallata nyt myös keittiöt.

Jotkin asiat tarvitsevat välimatkaa, jotta niitä osaa riittävästi arvostaa. Sen huomasi ruokaperinteen tutkija, dosentti Maarit Knuuttila, kun hän asui viitisen vuotta Kiinassa. Vaikka maan runsaassa ruokakulttuurissa riitti viideksi vuodeksi koettavaa ja hämmästeltävää, Knuuttila kaipasi aika ajoin suomalaista kotiruokaa.

”Niin sitten tein lihakeittoa ja kaalilaatikkoa niistä aineksista, joita Kiinasta sain”, Maarit Knuutila kertoo.

Ruoat eivät maistuneet ihan samoilta kuin Suomessa.

Maantieteelliset olosuhteet muovaavatkin tutkijan mukaan ruokaperinnettä ja -kulttuuria voimakkaasti. Ruokaa kun on totuttu valmistamaan aineksista, joita kullakin alueella on suotuisaa viljellä tai kalastaa, keräillä ja metsästää. Myös kasvukausi – meillä pohjoisessa kovin lyhyt – vaikuttaa makuihin.

Etenkin jouluisin Knuuttilaan ja hänen ulkosuomalaisiin ystäviinsä tuntui Kiinassa iskevän todellinen suomalaisen jouluruoan kaipuu. Mitä olisivat joulut ilman laatikoita, rosollia ja joulukalaa?

”Juhlapyhät ovatkin ehkä hitaammin muuttuva osa ruokakulttuuriamme. Kun harmaasuolattua kinkkua tai mämmiä syödään vain kerran vuodessa, se ei juuri kaipaa variointia, kun siihen ei ehdi kyllästyä.”

Yhteiseen joulupöytään tuotiin Kiinassa itse tehtyjä jouluruokia, graavattua kalaa, laatikoita, joissa lanttu korvattiin bataatilla. Ruoissa tuntui aina olevan jotain omaa, omia juuria ja lapsuuden makuja.

”Joidenkin on ehkä vaikea nähdä suomalaista ruokaperinnettä kovin omaleimaisena. Silti kaikki ruokakulttuurit, kaikkialla missä ruokaa laitetaan, ovat omanlaisiaan.”

Lannistumaton lipeäkala

Mutta minkälaista sitten on suomalainen ruoka ja ruokakulttuuri?

Maarit Knuuttilasta riippuu pitkälti siitä, mistä näkökulmasta ruokaa tarkastelee.

”Siinä on valtavasti eri tasoja: kansanomaista ruokakulttuuria, ruoan korkeakulttuuria. On erilaisten vähemmistöjen ruokatapoja sekä myös ihan sosiaalisia eroja, jotka vaikuttavat siihen, mitä syödään.”

Ei siis ole olemassa yhtenäistä karjalanpiirakka-Suomea. Helsinkiläisten kolmikymppisten perheessä syödään usein hyvin eri tavoin kuin maaseudulla elävän eläkeläispariskunnan päivällispöydässä.

”On olemassa lipeäkalan kaltaisia ruokaperinteitä, jotka ovat jatkuneet vuosisatoja. Ja sitten on perinteiden katkeamisia, uudelleen tulemisia, arjen jatkumoita ja muuntumista, esimerkiksi hernekeitto, maksalaatikko tai karjalanpaisti mukautuvat muuntuvan arjen vaateisiin”, tutkija jatkaa.

Suomalaisessa kulttuurissa oli pitkään näkyvissä itäisen ja läntisen perinteen eroja, niin myös ruokakulttuurissa. Leivät olivat erilaisia Itä- ja Länsi-Suomessa, ja idässä syötiin enemmän sieniä sekä valmistettiin uuniruokia. Erot ovat alkaneet loiventua.

”Toisaalta jos nykyäänkin lähdettäisiin ajamaan etelästä pohjoiseen ja pysähdyttäisiin siellä täällä, paikallisia eroja saattaisi kyllä havaita.”

Ja suomalaiset myös tunnistavat kaikkialta Suomesta löytyvät ruokalajit Maarit Knuuttilan mielestä vielä hyvin – jos nyt ei oteta huomioon aivan pieniä paikallisia erikoisuuksia, kuten vaikkapa läskipannukakkua.

Ajan muutoksen näkyvät lautasella

Keittokirjat, niihin Maarit Knuuttila on tutkijana todella perehtynyt. Erityisesti hän sukelsi niiden maailmaan väitöskirjassaan, jossa hän tutki sitä, miten suomalainen arkinen ruoanvalmistus muuttui 1850-luvulta eteenpäin.

Knuuttilalle itselleen ruoanvalmistus on kuulunut aina tiiviisti elämään. Hänen äitinsä oli erinomainen ruoanlaittaja, ja koulun jälkeen Knuuttila kävi ensin emäntäkoulun, sitten ravintolakoulun ja on opiskellut ruoanvalmistuksen opettajaksi.

”Ja sitten jo ihan aikuisena päädyin yliopistoon opiskelemaan etnologiaa, kun päätin paneutua ruokaan tutkijan ja kulttuurin näkökulmasta.”

Väitöskirjan jälkeen Maarit Knuuttila on kirjoittanut tietokirjoja, joissa hän on käsitellyt vieraanvaraisuutta, kansanomaisen keittämisen taitoa ja keittokirjojen kulttuurisia muutoksia. Ruoka on antanut kiinnostavan näkökulman peilata ajassa tapahtuvia muutoksia.

Ruokapula lisää luovuutta

Korona-aikana kotiruoan valmistuksesta on taas kiinnostuttu, ja viime vuodet ovatkin tuoneet Knuuttilan mieleen samankaltaisuuksia edellisistä poikkeusajoista.

”Kun silmäilee vaikkapa Kotilieden talvi- ja jatkosodan aikaisia ruokajuttuja, saattaa melko nopeasti huomata, minkälaisten ongelmien kanssa kriisiaikoina painitaan.”

Ruokapula näkyy resepteissä, mutta ei vain kielteisenä asiana.

”Ruoanlaitossa oltiin mahtavan innovatiivisia. Vähästäkin saatiin vaihtelua, niukoista raaka-aineista keksittiin vaikka mitä. Kun esimerkiksi kahvi loppui, sitä jatkettiin paahtamalla sekaan kotimaista viljaa.”

Knuuttila on pistänyt merkille samaa ideoinnin rikkautta myös koronakriisin aikana, vaikka suoranaisesta ruokapulasta ei viime aikoina ole Suomessa kärsitty.

”Ainakin omassa tuttavapiirissä ruoan tekeminen on taas korostunut ja leipää ovat alkaneet leipoa hyvin monet sellaisetkin, jotka eivät ole sitä aiemmin harrastaneet.”

Sota-ajan resepteissä on Maarit Knuuttilan mielestä jotakin lohdullista. Ne viestivät hänestä vahvasta halusta selvitä tiukoista paikoista.

”Osa siitä oli tietysti sotaretoriikkaa, mutta silti jutuista paistoi myös se, kuinka kriisin tullen ihminen on yllättävän joustava.”

Ohjeissa yritettiin hyödyntää kaikkea hyväksi koettua, ja siksi niissä usein turvauduttiin erilaisiin maakunta- ja perinneruokiin. Rosolli muun muassa kasvatti sota-aikana suosiotaan, sillä sen raaka-aineet olivat edukkaita ja säilyviä.

”Sota-aikana mietittiin myös energiatehokkaita ratkaisuja ruoanlaittoon ja otettiin uudelleen käyttöön niin sanotut heinälaatikot, samoin uuneja hyödynnettiin tehokkaasti.”

Kaikenlainen innovatiivisuus voi olla pian tarpeen, sillä jos ei ruokapula, niin ainakin tiettyjen ruoka-aineiden vähyys voi näkyä piakkoin kotitalouksissakin.

”Ukrainan sodan aikana on hyvä muistaa, että Ukraina on vehnän ohella todella suuri maissintuottaja, ja maissia kasvatetaan etenkin rehuksi tuotantoeläimille. Kun lihan hinta roimasti kallistuu, voi olla, että joudumme etsimään yhä hanakammin lihaa korvaavia vaihtoehtoja.”

Tai kenties lisäämään omavaraisuuttamme kuten sota-aikana tehtiin.

”Sota-aika nosti monella tapaa pyrkimyksiämme omavaraisuuteen, myös yksityisellä tasolla. Ihmiset alkoivat yhä enemmän harrastaa puutarhaviljelyä, keräilyä, marjastusta ja sienestystä. Oli yhtiöporsaita, siis yhteisiä sikoja taloyhtiöissä, kanejakin mitä luultavimmin kasvatettiin syötäviksi. Ihmiset ovat siis aika luovia tarpeen tullen.”

Lue myös: Lohen hinta on jo lähes tuplaantunut alkuvuodesta – Syrjäyttääkö siika lohen jopa sushissa? Ennätyskallis lohi vaikuttaa jo ruokailutottumuksiinkin

Yhdessä syömisen kulttuuri

Vaikka korona saattoi lisätä ruoanlaittoinnostusta, lopputulokset oli nautittava pienessä perhepiirissä tai jopa yksin. Ehkä siksi monen sosiaalinen media on täyttynyt viime vuosina juuri ruokakuvista.

”Yhteisöllinen syöminen on ollut kautta historian tietynlainen ihanne. Ennen sen suosimiseen oli myös karumpi syy, ruokavarojen valvonta”, Maarit Knuuttila kertoo.

Nykyään yhdessä syömisellä on merkittävä sosiaalinen ulottuvuus, ja se on myös jonkinlainen läheisyyden mittari, joten Knuuttila uskoo, että ihmisillä on varmasti eristysaikojen jälkeen suurempi tarve hakeutua yhteen syömään.

”Olen huomannut, että kotikaupungissani Jyväskylässä on suorastaan ruuhkaa ravintoloissa. Koskaan aiemmin ei ole tarvinnut tehdä täällä pöytävarauksia, nyt tarvitsee.”

Yhteisöllinen syöminen tuo herkästi silmien eteen mielleyhtymän eteläeurooppalaisesta perhe- ja sukuyhteisöstä tai ystäväporukasta suuren ruokapöydän äärellä. Suomessa yhteiset ruokahetket liitetään lähinnä juhlapyhien, kuten pääsiäisten, joulujen ja juhannusten aikaan.

”On kuitenkin pitkälti harhakäsitys, että emme söisi yhdessä. Meistä moni tottuu yhdessä syömiseen jo päiväkodista lähtien. Syömme yhdessä myös kouluissa, työpaikkojen henkilöstöravintoloissa, emme ehkä niinkään kotosalla.”

Knuuttilan mielestä tällaiset harhakuvitelmat kielivät siitä, että meillä on tapana vähätellä omaa ruokakulttuuriamme ja etsiä siitä puutteita.

”Vähättely liittyy pitkälti siihen, ettemme kuulu kuuluisien maailmankeittiöiden pieneen ja valittuun joukkoon, mutta myös siihen, ettemme oikein tunne ruokaperinnettämme ja ruoallista historiaamme.”

Knuuttilan mielestä meidän kannattaisi muistaa puhtaat raaka-aineemme, mielettömän hyvät perunat tai ruoanlaittotavoista maukas uuniruokaperinne sekä savustaminen.

”Ruokaperinteet sekoittuvat jatkuvasti, syömme jo hyvin kansainvälisesti. Silti meidän ei tarvitse tilata tänne Napolista aitoa pitsauunia, kun omat leivinuunimme ajavat vähintään saman asian.”

Lue myös: Venäjä aiheuttaa nälänhätää Intian ennätyshelteidenkin iskiessä viljakauppaan – Myös Suomessa syötävästä ruoasta yli 40 prosenttia tuodaan muualta

X